Ihanan rauhaisan yön jälkeen aamu aukesi sateisena. Aamupala oli hyvä ja sen voimin jaksoi taas lähteä liikkeelle. Matka Villafranca del Bierzoon oli nousuvoittoista, mutta oli siellä hyviä alamäkiäkin. Olin siellä puoli kymmenen maissa.
Villafrancan jälkeen on mahdollista jatkaa kolmea eri reittiä. On ylhäällä vuorilla kulkevia maisemareittejä ja tien viertä laaksossa kulkeva reitti. Itse päädyin tähän tiereittiin, koska en halunnut rääkätä itseäni ylämäillä, jos voin välttää ne ja tuskin sieltä pilvien keskeltä olisi mitään nähnytkään. Ihan kuin luontokin olisi sanonut, että on ihan ok ottaa helpompi reitti. Illalla kuulin, että Ruta Pradela oli ollut kaunis. Tosin välillä todella sumuinen. Muutama hetki oli ollut, että maisemat alas olivat näkyneet.
Villafrancan jälkeen keli parani ja oli ihan mukava kävellä. Vaikka mentiin tietä pitkin toisella puolen kohisi joki ja molemmin puolin nousivat jylhät vuoret. Trabadelossa haukkasin tortillan ja jatkoin sitten taas matkaa. Vesisade alkoi uudestaan ja kiihtyi loppua kohti, vaikka aurinkokin pilkisti aina välillä. Nämä ovat nyt vissiin niitä Galician alueen oikukkaita säitä, vaikka varsinaisesti vielä ei Galiciassa ollakaan. Päivän yksi huippujutuista oli, että näin talitiaisia. Ne toivat niin kodin mieleen.
Sateesta huolimatta jatkoin Ruitelaan, jossa olin kolmen maissa. Päivän matka noin 27 kilometriä. Albergue oli sympaattinen ja isännät ihanan sydämellisiä. Söin siellä myös illallisen porkkanakeittoa, salaattia, pasta carbonaraa ja vanukasta. Todella hyvää ja rakkaudella tehtyä ja kun porukka oli yhdessä syömässä niin tuntui kuin olisimme olleet perhe, vaikka yhteinen kieli oli taas hakusessa. Ruuan jälkeen jutustelimme vielä hetken saksalaisen nuoren miehen Benjaminin, ranskalaisen vanhanparin ja italialaisen miehen kanssa.
Lähdin taas ajoissa aamulla liikkeelle ja otsalampun valossa rämpimään alamäkeä kohti Molinasecaa. Rinne oli vedensyömä, kivikkoinen ja jyrkkä, mutta kun oli tarpeeksi varovainen niin hyvinhän siitä selvisi. Maisemat olivat upeat. Tosin ei niitäkään nähnyt ennen kuin loppumatkasta, kun aamu alkoi sarastaa.
Molinaseca oli todella kauniin näköinen kylä. Poikkesin sillanpielessä olevaan kahvilaan aamupalalle. Siitä matka jatkuikin sitten kävelytietä ja rinteen päällä otin tiereitin Ponferradaan. Olimme edellisenä iltana pohtineet reittivaihtoehtoja ja alberguen isäntä totesi, että Campon kautta kiertävällä reitillä ei ole mitään nähtävää. Osa porukasta meinasi ottaa myös bussin Ponferradassa, jolloin pääsisi esikaupunki alueiden ohi,
Tiereitti Ponferradaan ei ollut lainkaan niin paha kuin kuvittelin ja itse kaupunkikin linnoineen ja kirkkoineen vaikutti todella kivalta. Muutamiin turistikuviinkin taisin taas päästä. On se niin hienoa olla nähtävyys.
Keli oli hyvä ja maisemat ihan ok. Ponferradan kaupunki oli kaunis ja istuskelin hetken aikaa aukiolla ja nautiskelin eväistä. Uusi kynäkin täytyi matkamuistokaupasta hakea, kun vanha oli hukkunut johonkin. Sillan jälkeen otin vahingossa puistoreitin. Se oli ehkä hiukan pidempi, mutta miellyttävä.
Koko päivän kulkureitit olivat aika asfalttivoittoisia ja se tuntui jaloissa. Muutenkin piti olla skarppina liikenteen kanssa. Fuentes Nuevassa poikkesin cokiksella ja suklaalla ja Camponarayassa bongasin isomman kaupan ja kävin täydentämässä varastojani. Kylään päästyäni istuskelin ja evästin hiukan. Veto alkoi olla aika poissa ja ajatus prinsessayöstä alkoi itää mielessä.
Kuten aina uskon merkkeihin, niin matkalla oli sopivasti Hotel Villa de Cacabelloksen mainoksia. 36 €/ yö sisältäen aamiaisen. Kuulosti aika hyvältä. Loppumatka sujuikin sitten reippaasti omasta hotellihuoneesta haaveillen. Päässä soi Jouluyö, juhlayö, kiitos edellä kulkevan seurueen. Hotelli oli hiukan sivussa reitiltä, mutta löysin sinne aika hyvin.
Hotelli ylitti kaikki odotukseni. Olen ollut huonommissa hotelleissa yli 100 €/yö. Huone oli iso ja siisti. Kylppäri oli aivan luksus spesiaalisuihkuineen. Palvelu oli käsittämättömän hyvää. Kun sain taas perusrutiinini hoidettua lähdin käymään kaupassa ja sitten vaan löhöilin ihanassa huoneessani ja katselin telkkaria ja kirjoittelin päiväkirjaa. Niin luksusta. Suosittelen tätä hotellia kaikille, jotka sielläpäin liikkuvat.
Lähdin liikkeelle taas aamuhämärissä. Aamu olisi nousua rautaristille/ matkan korkeimmalle kohdalle. Kävely oli niin takkuista ja vaikeaa jo tasaisella osuudella. Sitten tajusin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis eli olin edellisenä iltana syönyt yksinkertaisesti liian vähän ja aamulla vain banaanin. Onneksi oli snickers ja manteleita, joista sain hiukan energiaa. Pienin palasin sain sitten kivuttua Foncebadoniin saakka.
Foncebadonissa pysähdyin albergue/kahvilaan ja otin aamupalan. Se antoi sen verran energiaa, että kipuaminen rautaristille oli jo hiukan kevyempää. Aamu ei tosin ollut kaikille muillekaan kovin helppo. Maisemat olivat upeita, silloin kun ne sumun seasta pilkahtelivat.
Pääsin vihdoinkin rautaristille. Vasta siellä ja loppumatkasta mieleeni valkeni, että ne irtipäästettävät asiathan minulla alkumatkasta painoivat. Loppumatka oli kevyempi ja aurinkokin pilkahteli. Ihmisethän tuovat usein rautaristille kiven mukanaan ja siten jättävät surunsa ja muut irtipäästettävät asiat sinne. Itse jätin sinne kiven myös.
Loppumatka sujuikin sitten kevyemmin. Toki se oli alamäki voittoisempaa kuin alkumatka. Manjarinin yhden hengen kylässä on albergue, jonka edessä oli kilometrikylttejä eri puolelle maailmaa. Jostain syystä olo oli tässä niin reipas, etten pysähtynyt kuin ottamaan valokuvat.
Acebossa sitten alkoi sataa vettä. Istahdin hetkeksi parvekkeen alla olevalle penkille. Moni tuntui jäävän tänne yöksi. Olin itsekin aika puhki, mutta päätin jatkaa Riego de Ambrokseen ja majoittautua sinne. Olinkin sitten ensimmäinen henkilö siinä alberguessa. Albergue oli kiva. Makuutilat oli jaettu pieniin looseihin ja otin sellaisen, missä oli vain yksi kerrossänky. Pian paikalle tuli muitakin.
Mukanani oli pasta-aineksia, mutta lähdin käymään Casa Riego de Ambroksessa, koska kuulin, että sieltä saa ostettua ruokaa. No varsinaista kauppaa siellä ei ollut, mutta sain ostettua sieltä tomaatteja ja banaaneja. Palasin takaisin albergueen kokkailemaan. Kolumbialainen pariskunta siellä jo nauttikin illallistaan ja pian saapui paikalle ranskalainen vanhapari, jonka kanssa tapasimme monta kertaa loppumatkasta. Istuskelimme kamiinan lämmittäessä. Jaoimme eväitämme ja juttelimme toisten välillä tulkatessa. Paikan isäntäkin tuli paikalle ja kertoi meille talon historiasta. Se oli muinoin ollut papin asunto. Tämä oli muuten juuri sitä aluetta, josta viime talvena kerrottiin, että lunta oli ollut niin paljon, että talot melkein peittyivät siihen. Ikkunoista ei kuulemma näkynyt ulos.
Aamulla heräilin puoli seitsemän aikaan ja lähdin vesisateeseen taivaltamaan. Murias de Rechivaldossa päätin nauttia aamupalaa. Löysin kahvilan ja siellä oli väkeäkin, mutta ovi oli lukossa. Yksi asiakkaista vinkkaili takapihalle päin ja sieltä pääsikin sisään. Kahvilanpitäjä ei halunnut märkiä kuraisia asiakkaita likaamaan kahvilaansa, niin kamat jätettiin ulkovarastoon ja takakautta sisään kahvilaan. Paikan tarjottavat näyttivät niin herkullisilta. Omistaja oli juuri puristamassa appelsiini-vihannesmehua, kun tulin sisälle. Kävi ilmi, että paikka suosi luomua ja muuten puhtaita raaka-aineita. Otin palan todella herkullista kinkku-tomaattitortillaa ja tietysti kupin kahvia. Samalla omistaja piti meille "esitelmää" sokerin haitoista ja kehui meitä, jotka emme kahvissamme sokeria käyttäneet. Sokerin käyttö näytti yleisesti olevan aika runsasta.
Vaikka kahvila oli hieno, matkaa sateessa oli vaan jatkettava. Santa Catalinaan olikin sitten taas jo nousua. Kylän ulkopuolella oli vanha mies sateenvarjonsa alla laulelemassa ja viheltelemässä pyhiinvaeltajien iloksi ja kyllä se piristikin mieltä. Tähänkin kylään pysähdyin hetkeksi aikaa kuivattelemaan ja juomaan appelsiinimehua. Tosin kahvilat olivat kylmiä, eikä siellä mikään ehtinyt kuivumaan. No ainakin isoimmat vedet tippuivat pois.
Seuraavaan kylään El Gansoon oli matkaa viitisen kilometriä. Siellä pysähdyin Cowboy baariin ja nautin siellä kuuman teen edes hiukan lämmetäkseni. Takkini vedenpitävyys oli pettänyt, joten olin yläkropaltani aivan litimärkä. Näköjään coretexin tehokin vuosien mittaan häipyy. Takki oli toki jo 14 vuotta vanha.
Rabanal de Caminoon olikin sitten kiva ylämäki, joka otti aika koville. Taisi kuitenkin säästä johtuen vaan tuntua pahemmalta kuin oli. Päädyin hetken pähkimisen jälkeen Albergue Pilariin. Se maksoi vain vitosen ja vaikutti ihan kivalta pikku ulkobaareineen. Monesti valitetaan, että suihkuista tulee vain kylmää vettä. Näin minulle ei käynyt reissussa kertaakaan, mutta täällä tuli vain kuumaa vettä, kunnes saimme isännän apuun.
Iltapäivällä sade hiukan hellitti ja kävin tutkailemassa tätä hienoa kivikylää. Hain pientä syömistä ja palasin takaisin albergueen. Oleskeluhuoneen takkaan oli tehty tulet joten otin lasin viiniä ja oliiveja ja menin sinne kirjoittamaan päiväkirjaa. Kuudelta alkoi ulkorakennuksessa konsertti, joka oli aivan upea. Kaverit soittelivat klassikoita ja espanjalaista musaa. Kuuntelin välillä tippa silmässä ja välillä hymy huulilla. Olin aivan jäässä ja konsertin jälkeen könysin petiin lämmittelemään. Ysin aikaan kaverit alkoivat soittaa uudestaan yleisön pyynnöstä ja siellä oli aika iloinen meno päällä. Olin niin jäässä, että nautin tästä toisesta osuudesta petissä, vaikka kovin olisi tehnyt mieli mennä mukaan.
Nukuin yön hyvin ja heräilin vasta seitsemältä, kun muutkin alkoivat heräilemään. Liikkelle lähdin aurinkoisin mielin, mukanani Amelian antamat hedelmät ja lämpimät matkaan toivotukset. Aamu oli kylmä, mutta aurinkoinen.
Hospital del Orbigon sillan luona pysähdyin aamiaiselle tai oikeammin brunssille. Tällä kyllä jaksaa taas pitkän matkaa. Jäin kyllä kaipaamaan noita maitokahveja, herkullisia tortilloita ja appelsiinimehuja. Tosin mikä estää niitä tekemästä kotonakin.
Seuraavaksi olikin sitten Puente de Orbigo yksi pisimmistä ja parhaiten säilyneistä silloista 1300-luvulta. Siihen liittyy myös tarina turnajaisista vuodelta 1434, kun Leonin ritari haastoi sillalle tulevat ritarit ja voitti vaaditut 300 taistelua. Naisen vuoksi kuinkas muutenkaan.
Hospital del Orbigon jälkeen maisemat alkoivat taas muuttua. Ylä- ja alamäkeä sekä taas pikkuhiljaa vihreämpää ja metsäisempää. Tämä hauskainen muistomerkkikin löytyi erään maatilan jälkeen.
Ennen Astorgaa oli vielä muistomerkki Santo Toribiolla. Sieltä oli ihan huikeat näköalat Astorgaan. Jotenkin muutenkin oli tänä päivänä olo niin rakkaudellinen.
Matka jatkui tiukalla alamäellä ja sitten läpi asuinalueiden. Astorgaan saavuttaessa oli todella tiukka ylämäki. Meinasin vallan hyytyä. Kuljin läpi kaupungin nähtävyyksiä ihaillen. Kaupungin katedraali oli niin kaunis, että melkein itketti. Pienen etsinnän jälkeen löysin katedraalin läheltä albergue St Javierin. Ihana lautalattiainen rakennus.
Perusrutiinien jälkeen kävin kaupungilla pyörähtämässä ja koska ravintolasta ei edes hampurilaispaikasta saanut vielä ruokaa hain mikrolasagnen ja palauduin albergueen. Tapasin hierojan, joka oli käynyt opiskelemassa metsätaloutta Seinäjoella. Filippiiniläis - italialaistuttavanikin olivat taas saavuttaneet minut ja pääsimme vaihtamaan kuulumisia. Tämä olikin viimeinen kerta, kun näimme.
Vaihteeksi yö oli taas tosi levoton. Kuorsausta monesta suunnasta ja joku nainen höpötteli keskellä yötä, liekö unissaan. Seitsemältä nousin, keräsin kamani ja lähdin kohti bussiasemaa. Kello kahdeksalta lähti bussi Leoniin. Muutama muukin pyhiinvaeltaja oli bussissa.
Bussiasemalta lähdin kohti keskustaa tai niin luulin. Lahjakkaasti onnistuin harhautumaan jossain risteyksessä ja harhailin puolisen tuntia ympäri Leonia, ennen kuin onnistuin neuvoa kysymällä löytämään vanhan kaupungin. Olisi pitänyt seurata karttaa tarkemmin. Perille päästyäni kävin kahvilla ja croissantilla erään hotellin aulakahvilassa. Kauhea meno päällä joka paikassa. Kävin todella nopeasti ottamassa kuvan muutamasta nähtävyydestä ja sitten hakemaan bussia kohti La Virgen del Caminoa.
Ainoa ihanuus Leonissa oli pieni tyttö joka toivotti minulle Buen Camino. La Virgen del Caminossa päätin myös ottaa lyhemmän tien vierus reitin. Jostain syystä se tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Matka jatkui tien vierusta ja liikenne oli aika kova. San Miguelissa ihana vanha mies jakeli pyhiinvaeltajille hedelmiä ja keksejä. Sain vielä suukotkin poskille. Päässä soi loppumatkan J. Karjalaisen Mä meen. Johtui ehkä vähän kulkurimaisesta fiiliksestä ja suunnittelemattomasta määränpäästä.
Villadangos del Paramossa istahdin hetkeksi evästämään aukiolle. Kuulostelin oloani ja koska kävely tuntui niin hyvltä päätin jatkaa vielä San Martin del Caminoon. Loppupätkä tiestä oli aika vilkasliikenteinen ja siinä ajettiin todella kovaa. Päätin jäädä heti ensimmäiseen albergueen Vieiraan. Paikka oli viihtyisän oloinen ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Minut laitettiin 8 hlön huoneeseen. Päivän saldo bussilla n. 27 km kävelymatka ja kävellen n. 18 km.
Alberguessa oli viihtyisä piha ja ihana musta kissa, joka loppujen lopuksi suvaitsi minun antaa silittää itseään. Nyt kun tein taas hypyn matkassani pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin.
Otin illallisen alberguesta. Ihana illallinen ranskalais-, britti-, tanskalais-, australialaisseurueessa. Juttu polveili englanniksi ja ranskaksi ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Ruoka oli hyvää kurpitsakeittoa, salaattia ja uunissa mureaksi paistettua kanaa. Jälkkäriksi oli herkullista omenapiirakkaa. Ruuan jälkeen istuskelimme ja juttelimme vielä hetken. Yllättävästi toisiamme ymmärsimme, vaikka yhteistä kieltäkään ei aina löytynyt.
Hyvin nukutun yön jälkeen oli ihana lähteä kävelemään kuutamon valaisemaan aamuun. Tunnelma oli jotenkin satumainen ja koko päivän päässäni soi What a beautiful morning.
El Burgo Ranerossa poikkesin kahvilla Hostal el Peregrinossa. Jos en paljon muuten ole oppinut espanjaa, niin kahvini osaan jo tilata melko hyvin. Ainakin paikan emännältä sain kehuja espanjastani. Sain myös kahvini lisäksi kaupan päälle yllättäen pienen palan tortillaa. Tämä ystävällisyys jaksaa aina yllättää ja lämmittää mieltä.
Jos edellinen päivä oli mennyt vähän huonoilla mielialoilla, niin tänään tämä kaikki ystävällisyys ja auringon paiste valaisi päivää ja piristi mieltä. Pysähtelin melkein kaikilla mahdollisilla lepopaikoillan nautiskelemaan olostani, sillä mikä kiire tässä valmiissa maailmassa.
Matka Mansilla de las Mulakseen (reilu 26 km) sujui hyvin. Näin ensimmäisen kerran lähietäisyydeltä lammaspaimenen laumoineenkin. Vakuuttavaa työskentelyä, kuinka yksi ihminen koirineen saa ison lammaslauman kulkemaan oikeaan suuntaan.
Perillä päätin yöpyä Albergue El jardin del Caminossa. Paikka oli ravintolan yhteydessä. Makuu- ja pesutilat olivat ihan hyvät.
Illalla kävin kiertelemässä kaupungilla ja kävin myös tsekkaamassa linja-autoaseman ja aikataulut. Olin tehnyt päätöksen, että menisin aamulla bussilla Leoniin. Söin illalliseksi piirakanjämät, joita en ehtinyt päivällä syödä ja hain hiukan lisäevästä kaupasta. Olo oli aika väsynyt ja huominen kevennetty päivä tuntui olevan todella tarpeen.
