Aamulla heräilin, kun ensimmäinen teki lähtöään. Huilailin hiukan vielä, päivän matka kun ei ollut mikään tolkuttoman pitkä. Aamupalaksi banaani ja sitten liikkeelle. Kuljettuani hiukan matkaa tulin luostarin luo, jossa oli bussi ja paljon väkeä. Sarria on viimeinen paikka, mistä lähdettäessä vielä saa compostela-todistuksen. Niinpä tämän pisteen jälkeen vaeltajien määrä lisääntyy selvästi ja rehellisesti sanoen myös henki muuttuu.
Sain kuitenkin tallustella kaikessa rauhassa Vileihin saakka aamuhämärästä nautiskellen. Vileissä sain nautiskella sitten mitä kauneimmasta auringonnoususta ja hyvästä aamupalasta. Ostin sieltä myös postikortit ja itselleni käsikorun.
Polku oli aika tasaista nousua, mutta se ei tuntunut niin pahalta, kun kuljettiin metsän siimeksessä. Ryhmä joka bussilla oli tullut oli teinejä. Olisiko ollut rippikouluryhmä tai vastaava. He ohittivat minut nuoruuden innolla musiikkia soitellen ja teinimäisesti meluten. Himmailin hiukan, että sain jatkaa rauhaisaa kulkuani. Mutta yllättävän vähän nämä teiniryhmät mielenrauhaani häiritsivät.
Tänä päivänä ohitin myös sadan kilometrin merkkipaalun. Täällä Galician alueella oli taas tällaisia mukavia kilometripylväitä. Oli aika huikeaa ajatella, että matkaa oli enää niin vähään jäljellä.
Kaiken kaikkiaan jonkinlainen sisäinen mielenrauha oli saavutettu. Kuuntelin lintujen laulua ympäristön metelöinnistä huolimatta. Punarinnat seurasivat minua tänään erityisesti. Matkan varrella oli maalaiskyliä, lehmät tuoksuivat ja kävelipä yksi lehmälauma vastaankin. Ilma oli mukava kävellä.
Morgaden kylä tupsahti eteen kuin varkain. Olinko jo nyt kulkenut näin paljon. Join siinä CocaColan ja tutustuin mukavaan saksalaistyttöön Christinaan. Ranskalaispariskunnankin näin taas. Christina valisti minua, että loppumatkalta pitää kerätä kaksi leimaa päivässä, että saa todistuksen.
Jatkoin matkaa ja Mercadoirossa törmäsin taas Christinaan. Istuskelimme kiviaidalla, söimme keksejä, ihailimme vihannespuutarhaa ja naureskelimme pientä koiraa ja miestä, joka oli pelästyttänyt minut vähän aikaa sitten.
Tauon jälkeen jatkoinkin melko suoraan Portomariniin. Sinne johtava silta oli huiman korkea. Hiukan päästä huippasi. Maisemat olivat upeat. Sillan jälkeen jyrkät portaat ja sitten nousua kylälle päin. Reitti kulki kylän sivua, joten päätin ohittaa kylän ja mennä viimeisenä olevaan albergue Folgueiraan yöksi. Petit olivat yhdessä huoneessa. Kylpytilat siistit ja keittiö ja pyykinpesutilat ihan ok. Pyykin kuivatuspaikka oli talon sivulla, johon tällä kertaa ei tuullut eikä paistanut aurinko, joten pyykit jäivät märiksi. Kokkailin itselleni illallista ja hengailin alberguella koko illan.
Heräilin aamulla seitsemän aikoihin ja sitten taas tuttuun tapaan tavarat kasaan. Tällä kertaa poikkesin aamupalalle heti alberguen lähellä olevaan kahvilaan, koska seuraavaan kahvilaan olisi matkaa aika reippaasti. Kahvia ja paahtoleipää ja paahtoleivän kanssa tarkottiin herkullista tomaattikastiketta. Aamu oli aika nousuvoittoista Alto Riocabolle. Vettäkin tihuutti välillä.
Polku kulki ylös ja alas kastanjapuumetsikössä. Täällä tuli mietittyä niitä kaikkia pyhiinvaeltajia, jotka ovat näitä polkuja kulkeneet satojen vuosien ajan. Kaunis lähdekin oli matkalla. Hengähdin siinä hetken.
Maisemat olivat kauniita ja välillä kuljettiin pienien kylien läpi.
Keskellä metsikköä saattoi tulla yllätyksiäkin, kuten tämä limsa-automaatti. Ihan toimiva peli. Mäen alapuolella oli tosin kylä, joten joku sieltä varmaan pyöritti tätä pikku businesta pyhiinvaeltajien iloksi. Tällä välillä näitä lepopaikkoja, kun ei ollut turhan paljon.
Kuten tästäkin kuvasta näkyy polut olivat todella vanhoja ja ne olivat syöneet tiensä syvälle metsään. Näissä metsiköissä oli jotenkin satumainen ja rauhallinen tunnelma.
Furelassa vihdoinkin bongasin kahvilan ja päätin nauttia siellä hampurilaisen. Maku oli loistava, mutta olisihan se ollut vielä herkullisempi lämpimämpänä. Mieli oli iloinen, etenkin kun tapasin vielä ranskalaisen vanhan parinkin siellä.
Loppumatkan Sarriaan tulinkin sitten melkein yhtä hyömyä. Välillä satoi ja välillä aurinko paistoi. Aika kului paremmin, kun kehittelin päässäni kaikenlaisia tarinoita. Mieli oli iloinen ja virkeä. Sarriassa oli sitten edessä varsinainen kapuaminen. Ensin nämä rappuset ylös ja sitten kylää ylöspäin. Kylän "yläosassa" poikkesin vähän rähjäiseen kahvilaan mietiskelemään, mitä oikein tekisin. Jatkaisinko vielä matkaa vai jäisinkö Sarriaan yöksi. Koska edessä näytti olevan ylämäkeä päätin kipuamisen riittävän ja jäin Sarriaan albergue Don Alvaroon yöksi. Minut ohjattiin taas pieneen huoneeseen. Totesin, että ilmeisesti tällaisia keski-ikäisiä pitkän matkan tehneitä naisia halutaan hemmotella.
Albergue oli perussiisti ja toimiva. Isäntä hyvin ystävällinen. Siellä oli oma kirjastohuone ja paikka missä oli valtava takka. Kiertelin hiukan kaupungilla ja kävin syömässä alberguen lähellä olevassa pizzapaikassa. Ihana paikka, jossa seinillä oli eri maista tulleiden pyhiinvaeltajien kirjoituksia. Ruokakin oli hyvää ja sitä alkoi saamaan jo kuuden aikaan. Aurinkokin oli taas alkanut paistamaan.
Kun palasin alberguelle ja aloin hankkia yöpuulle. Isäntä suorastaan vaati, että meidän pitää tulla takkapaikalle. Otin unkarilaisen huonetoverini mukaan ja menimme sinne. Valitettavasti meidän lisäksemme paikalle ei tullut kuin saksalainen ja espanjalainen pariskunta. Isäntä tarjosi meille likööriä ja sytytti takkaan valkean. Osaan kuvitella kuinka hieno meininki täällä on, kun porukkaa on enemmän ja paikalla on vaikka joku joka osaa soittaa kitaraa.
Yö sujui yllättävän rauhallisesti. Lorvin alberguella kahdeksaan saakka, koska olin kuullut, että kylän ravintola aukeisi siihen aikaan. Odottelin hetken parin naisen kanssa ravintolan ulkopuolella ja koputtelimme oveenkin. Joku sieltä huuteli espanjaksi, mutta ravintola ei auennut. No ei kun kourallinen manteleita naamaan ja kohti Alto do Poloa, missä olisi seuraava kahvila.
Pandornelossa meinasi sitten hiipua energiat kokonaan. No sitten taas istahdettiin ja ihailtiin upeaa auringonnousua. Onneksi niitä manteleita oli vielä vähän jäljellä.
Rinteen pahimmassa ylösnousussa, jonka päällä kahvipaikka jo häämötti, näin mäkeä alas juoksevan kissanpennun joka miukui kovasti. Se pysähtyi eteeni ja tietysti juttelin sille. Ei mennyt kauaakaan, kun se oli jo kiivennyt punttiani pitkin repun päälle. Hämmentävää, hauskaa... kaikkea sitä voi sattua. Kissa ei halunnut kuitenkaan jatkaa matkaa reppuni päällä, joten sain kivuta ihan yksin loppurinteen ja mennä nautiskelemaan kahvilan anneista.
Sain tämän päivän aikana myös useampia koiraystäviä. Hiukan jänskätti, kun tällainen susikoira lönkytteli vapaana vastaan. Tuli eteeni ja katsoi kauniisti silmiin. Kun olin ensin haistattanut käteni uskalsin rapsuttaa. Kun olin lähdössä, minun eteeni juostiin uudestaan ja minut paimennettiin takaisin tien sivuun. Eihän sitä hyvää rapsuttajaa noin vain karkuun päästetä. Näitä tapauksia oli siis useampia. Vain yksi hiukan pienempi koira rähähti minulle, kun juttelin sille. Tällaisiinkin tapaamisiin on siis hyvä henkisesti valmistautua, jos reissuun lähtee.
Maisemat olivat edelleenkin huikeita. Rinteiden reunoilla kiertäviä polkuja ja matsäpolkuja, jotka kulkivat puiden ympäröimää kujaa. Ilmakin oli taas nätti. Ajatukset juoksivat kirkkaina ja vihdoinkin oikeastaan pohdin asioita, joita lähdin vuorotteluvapaalle itselleni selvittämään. Kumpaankin asiaan nousi oikeastaan hyvin kirkas sama vastaus. Asiat menköön niin kuin paras on. Sydän kertoo mikä on oikein.
Vaikka olikin syksy, osa kukista oli vielä kauneimmassa kukoistuksessaan. Daaliat, ruusut ja väriskaalaa oli vaikka mitä. Kuinkahan kaunista täällä on alkukesästä. Paikoitellen metsissä näytti olevan esim. kärhöjen peittämiä puita, mutta tähän aikaan ne olivat jo kukintansa kukkineet.
Tämän 800 vuotiaan kastanjapuuvanhuksen tapasin sitten ennen Tricastelaa. Todella vakuuttava puu. Olisin voinut lepäillä sen juurella vaikka kuinka kauan.
Tricastelassa olin jo ennen yhtä. Mieli veti albergue Aitzeneaan. Minut laitettiin pieneen kuuden hengen huoneeseen. Paikka oli ihana kiviseinineen ja puulattioineen. Kaikki oleellinen toimi ja pyykinkin sai kuivumaan katon alle, joten vesisadettakaan ei tarvinnut pelätä. Kauppa, apteekki ja ravintolakin olivat ihan liki. Kävin syömässä kylällä. Otin paikallisia erikoisuuksia ja lounaasta muodostui hyvin tuhti ja lihapitoinen. Palatessani huoneeseeni oli tullut myös kaksi tanskalaisnaista. Saimme pitää kolmestaan huoneen.
Tämä päivä pisti nöyräksi monin tavoin. Aamulla nautiskelin hyvän aamiaisen alberguella ja lähdin sitten taivaltamaan sateiseen aamuun kohti aasin tappajaa eli jyrkkää mäkeä O'Cebreiroon. Nousu La Fabaan oli rankka ja puroksi muodostunut polku ei tehnyt kulusta yhtään helpompaa. Poikkesin La Fabassa kahvilaan kuivattelemaan ja nauttimaan kahvista ja viineristä. Lagunaan matka oli jo hiukan helpompi, mutta sielläkin oli kuivattelu ja lepotauko tarpeen. Osassa paikoista oli onneksi takkaan tehty tulet, niin sai hiukan vaatteita jos ei nyt kuivemmiksi niin ainakin lämpimämmiksi.
Maisemat olivat huikaisevan upeita, sen mitä niitä nyt sateelta ja pilviltä näki. Arvannette varmaan, että kuvat on otettu vähäsateisina hetkinä.
Lagunan jälkeen saavuimme myös virallisesti Galiciaan. Ennen O'Cebreiroa sadekin jo hiukan hellitti. Kylä oli ihana kivirakennuksinen kelttikylä. Olisin siellä viihtynyt varmaan pidempäänkin, mutta matkan oli jatkuttava. Kävin siis paikallisessa ravintolassa syömässä kuuman kasviskeiton ja join lasin viiniä. Suunnitelmani oli, että jatkan Fonfriaan asti ja nyt kun sadekin taukosi, niin suunnitelma tuntui ihan realistiselta.
No kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee. Aika pian O'Cebreiron jälkeen alkoi taas sataa ja tuulla. Linaresissa harkitsin jo vakavasti hostelliin menoa, koska vettä tuli vaakasuoraan. Siitä eteenpäin oli yhtä tuskaa ja vesi meni ensin takista ja kengistä läpi ja ennen Hospital de la Condesia olin pikkuhousuja myöten märkä. Eteensä ei meinannut nähdä ja olin aivan puhki. Valon pilkahduksen toi taas kerran mielessä soiva Always look at the bright side of life.
Hospital de la Condesin alberguessa oli luojan kiitos vielä tilaa. Vähän kalsa paikka, mutta sateensuoja ajoi asiansa. Kaikki kuivattelivat vaatteitansa ja patterit huusivat täysillä. Makuutila oli kuuma, kostea ja hikisten vaatteiden hajuinen. Iltapala muodostui mehusta, tonnikalatahnasta ja manteleista. En voinut kuvitellakaan vetäväni märkiä vaatteita päälleni ja lähteväni syömään. Ja alberguen keittiö niin hieno kuin olikin, mutta siellä ei ollut mitään astioita. Ärsyyntymistä lisäsi myös korealaismamma, joka kävi jatkuvasti siirtelemässä kuivumassa olevia vaatteitani omasta mielestään paremmalle paikalle. Hyvällä tarkoituksella tietenkin.
No mieltä piristi sitten, jonkun suihkussa laulama serenadi, joka kuului makuutilaan saakka. Sade ja jaksamattomuus sekoittivat nyt hiukan suunnitelmiani. Päätin seuraavana päivänä jatkaa ainakin Tricastelaan ja olla joko siellä yötä tai katsoa pääsisikö sieltä bussilla Sarriaan. Jos jatkaisin loppumatkan kävellen, ylimääräinen päivä Santiagossa oli nyt syöty. Mietinnässä oli onko tärkeämpää kävellä yli 700 kilometriä vai messu Santiago de Compostelassa.
Ihanan rauhaisan yön jälkeen aamu aukesi sateisena. Aamupala oli hyvä ja sen voimin jaksoi taas lähteä liikkeelle. Matka Villafranca del Bierzoon oli nousuvoittoista, mutta oli siellä hyviä alamäkiäkin. Olin siellä puoli kymmenen maissa.
Villafrancan jälkeen on mahdollista jatkaa kolmea eri reittiä. On ylhäällä vuorilla kulkevia maisemareittejä ja tien viertä laaksossa kulkeva reitti. Itse päädyin tähän tiereittiin, koska en halunnut rääkätä itseäni ylämäillä, jos voin välttää ne ja tuskin sieltä pilvien keskeltä olisi mitään nähnytkään. Ihan kuin luontokin olisi sanonut, että on ihan ok ottaa helpompi reitti. Illalla kuulin, että Ruta Pradela oli ollut kaunis. Tosin välillä todella sumuinen. Muutama hetki oli ollut, että maisemat alas olivat näkyneet.
Villafrancan jälkeen keli parani ja oli ihan mukava kävellä. Vaikka mentiin tietä pitkin toisella puolen kohisi joki ja molemmin puolin nousivat jylhät vuoret. Trabadelossa haukkasin tortillan ja jatkoin sitten taas matkaa. Vesisade alkoi uudestaan ja kiihtyi loppua kohti, vaikka aurinkokin pilkisti aina välillä. Nämä ovat nyt vissiin niitä Galician alueen oikukkaita säitä, vaikka varsinaisesti vielä ei Galiciassa ollakaan. Päivän yksi huippujutuista oli, että näin talitiaisia. Ne toivat niin kodin mieleen.
Sateesta huolimatta jatkoin Ruitelaan, jossa olin kolmen maissa. Päivän matka noin 27 kilometriä. Albergue oli sympaattinen ja isännät ihanan sydämellisiä. Söin siellä myös illallisen porkkanakeittoa, salaattia, pasta carbonaraa ja vanukasta. Todella hyvää ja rakkaudella tehtyä ja kun porukka oli yhdessä syömässä niin tuntui kuin olisimme olleet perhe, vaikka yhteinen kieli oli taas hakusessa. Ruuan jälkeen jutustelimme vielä hetken saksalaisen nuoren miehen Benjaminin, ranskalaisen vanhanparin ja italialaisen miehen kanssa.
Lähdin taas ajoissa aamulla liikkeelle ja otsalampun valossa rämpimään alamäkeä kohti Molinasecaa. Rinne oli vedensyömä, kivikkoinen ja jyrkkä, mutta kun oli tarpeeksi varovainen niin hyvinhän siitä selvisi. Maisemat olivat upeat. Tosin ei niitäkään nähnyt ennen kuin loppumatkasta, kun aamu alkoi sarastaa.
Molinaseca oli todella kauniin näköinen kylä. Poikkesin sillanpielessä olevaan kahvilaan aamupalalle. Siitä matka jatkuikin sitten kävelytietä ja rinteen päällä otin tiereitin Ponferradaan. Olimme edellisenä iltana pohtineet reittivaihtoehtoja ja alberguen isäntä totesi, että Campon kautta kiertävällä reitillä ei ole mitään nähtävää. Osa porukasta meinasi ottaa myös bussin Ponferradassa, jolloin pääsisi esikaupunki alueiden ohi,
Tiereitti Ponferradaan ei ollut lainkaan niin paha kuin kuvittelin ja itse kaupunkikin linnoineen ja kirkkoineen vaikutti todella kivalta. Muutamiin turistikuviinkin taisin taas päästä. On se niin hienoa olla nähtävyys.
Keli oli hyvä ja maisemat ihan ok. Ponferradan kaupunki oli kaunis ja istuskelin hetken aikaa aukiolla ja nautiskelin eväistä. Uusi kynäkin täytyi matkamuistokaupasta hakea, kun vanha oli hukkunut johonkin. Sillan jälkeen otin vahingossa puistoreitin. Se oli ehkä hiukan pidempi, mutta miellyttävä.
Koko päivän kulkureitit olivat aika asfalttivoittoisia ja se tuntui jaloissa. Muutenkin piti olla skarppina liikenteen kanssa. Fuentes Nuevassa poikkesin cokiksella ja suklaalla ja Camponarayassa bongasin isomman kaupan ja kävin täydentämässä varastojani. Kylään päästyäni istuskelin ja evästin hiukan. Veto alkoi olla aika poissa ja ajatus prinsessayöstä alkoi itää mielessä.
Kuten aina uskon merkkeihin, niin matkalla oli sopivasti Hotel Villa de Cacabelloksen mainoksia. 36 €/ yö sisältäen aamiaisen. Kuulosti aika hyvältä. Loppumatka sujuikin sitten reippaasti omasta hotellihuoneesta haaveillen. Päässä soi Jouluyö, juhlayö, kiitos edellä kulkevan seurueen. Hotelli oli hiukan sivussa reitiltä, mutta löysin sinne aika hyvin.
Hotelli ylitti kaikki odotukseni. Olen ollut huonommissa hotelleissa yli 100 €/yö. Huone oli iso ja siisti. Kylppäri oli aivan luksus spesiaalisuihkuineen. Palvelu oli käsittämättömän hyvää. Kun sain taas perusrutiinini hoidettua lähdin käymään kaupassa ja sitten vaan löhöilin ihanassa huoneessani ja katselin telkkaria ja kirjoittelin päiväkirjaa. Niin luksusta. Suosittelen tätä hotellia kaikille, jotka sielläpäin liikkuvat.
Lähdin liikkeelle taas aamuhämärissä. Aamu olisi nousua rautaristille/ matkan korkeimmalle kohdalle. Kävely oli niin takkuista ja vaikeaa jo tasaisella osuudella. Sitten tajusin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis eli olin edellisenä iltana syönyt yksinkertaisesti liian vähän ja aamulla vain banaanin. Onneksi oli snickers ja manteleita, joista sain hiukan energiaa. Pienin palasin sain sitten kivuttua Foncebadoniin saakka.
Foncebadonissa pysähdyin albergue/kahvilaan ja otin aamupalan. Se antoi sen verran energiaa, että kipuaminen rautaristille oli jo hiukan kevyempää. Aamu ei tosin ollut kaikille muillekaan kovin helppo. Maisemat olivat upeita, silloin kun ne sumun seasta pilkahtelivat.
Pääsin vihdoinkin rautaristille. Vasta siellä ja loppumatkasta mieleeni valkeni, että ne irtipäästettävät asiathan minulla alkumatkasta painoivat. Loppumatka oli kevyempi ja aurinkokin pilkahteli. Ihmisethän tuovat usein rautaristille kiven mukanaan ja siten jättävät surunsa ja muut irtipäästettävät asiat sinne. Itse jätin sinne kiven myös.
Loppumatka sujuikin sitten kevyemmin. Toki se oli alamäki voittoisempaa kuin alkumatka. Manjarinin yhden hengen kylässä on albergue, jonka edessä oli kilometrikylttejä eri puolelle maailmaa. Jostain syystä olo oli tässä niin reipas, etten pysähtynyt kuin ottamaan valokuvat.
Acebossa sitten alkoi sataa vettä. Istahdin hetkeksi parvekkeen alla olevalle penkille. Moni tuntui jäävän tänne yöksi. Olin itsekin aika puhki, mutta päätin jatkaa Riego de Ambrokseen ja majoittautua sinne. Olinkin sitten ensimmäinen henkilö siinä alberguessa. Albergue oli kiva. Makuutilat oli jaettu pieniin looseihin ja otin sellaisen, missä oli vain yksi kerrossänky. Pian paikalle tuli muitakin.
Mukanani oli pasta-aineksia, mutta lähdin käymään Casa Riego de Ambroksessa, koska kuulin, että sieltä saa ostettua ruokaa. No varsinaista kauppaa siellä ei ollut, mutta sain ostettua sieltä tomaatteja ja banaaneja. Palasin takaisin albergueen kokkailemaan. Kolumbialainen pariskunta siellä jo nauttikin illallistaan ja pian saapui paikalle ranskalainen vanhapari, jonka kanssa tapasimme monta kertaa loppumatkasta. Istuskelimme kamiinan lämmittäessä. Jaoimme eväitämme ja juttelimme toisten välillä tulkatessa. Paikan isäntäkin tuli paikalle ja kertoi meille talon historiasta. Se oli muinoin ollut papin asunto. Tämä oli muuten juuri sitä aluetta, josta viime talvena kerrottiin, että lunta oli ollut niin paljon, että talot melkein peittyivät siihen. Ikkunoista ei kuulemma näkynyt ulos.
