Lähimatkailua

Olen harrastanut geokätköilyä pian neljä vuotta ja se on vienyt minut mitä mielenkiintoisempiin paikkoihin. Moneen paikkaan ei olisi varmasti tullut mentyä muuten. Kätköillessä huomaan kuinka paljon Suomessakin on upeita paikkoja ja rakennuksia ja vielä kun saa hieman tietoa niiden taustasta ja historiasta niin aina mielenkiintoisempaa. Oma kätköilyni on painottunut pääosin kesälle, mutta nyt kun tämän talven kelit ovat näin vähälumiset on tullut kierreltyä kätköjä hiukan enemmän.

Tänään teimme siskoni kanssa reissun Luvialle. Olimme kumpikin siellä käyneet, mutta emme paikkaan sen paremmin tutustuneet. Kesällä tietysti paikka on varmaan vieläkin hienompi, mutta löysimme nytkin kaikkea kivaa.

Laitakarista löytyi kulttuuripolku tai emme varsinaista polkua ihan hahmottaneet, mutta tauluja, jotka olivat polun varrella. Löytyi myös hauskaisia patsaita ja aivan loistavalta vaikuttava uimaranta. Uimassa tosin emme käyneet, vaikka tänään siellä olisi  ollut avantouintiakin tarjolla.

 


Luvian keskustakin oli mielenkiintoinen paikka vanhoine taloineen. Komia kivikirkko seisoi keskellä kylää. Aika vakuuttava ilmestys niinkin pieneen kylään. Kylässä näytti olevan myös hyvä palvelun tarjonta ja poikkesimme kahvilla Kaffe Almassa. Siellä oli tarjolla monenlaisia herkkuja. Itse testasin suolaisen piirakan ja siskoni maistoin porkkanapiirakkaa. Molemmat oikein herkullisia.

Sieltä tulimme sivuteitä pitkin takaisin kaupunkiin ja mitä kaikkea sitä noiden sivuteiden varrelle kätkeytyykään. Enpä pistäisi pahakseni asustella tuollaisessa kivitalossa tai kuljeskelua kivistä tehdyn porttikaaren ali ja kaikki vielä meren rannalla. Sivuteillä kuljeskelu siis kannattaa.

 

 

Kevättä rinnassa

Niin se vaan kevät tuntuu tulevan, vaikka eletään vasta helmikuun loppua. Viime viikolla se alkoi tehdä tuloaan ja tänään se jysähti tuonne rintaan. Aurinko melkein paistoi. Asfaltti oli aivan kuiva ja lämmin tuuli toi kevään tuulahduksen. Talitintti on vetänyt kevätlauluaan jo toista viikkoa ja muutenkin puskissa käy sen päiväinen sirkutus. Kyllä se vaan vetää mielen korkealle ja nostaa hymyn kasvoille.

Viikonloppuna oltiin maalla ja siellä sai vielä nauttia, ehkä viimeisistä lumenrippeistä. Lunta oli sen verran vähän, että metsässäkin oli helppo kävellä. Tosin lumen alle piiloutunut jää aiheutti muutamia reippaita pyllähdyksiä. Näytti siltä, että peuratkin olivat omilla poluillaan joutuneet liukkaan yllättämiksi. Koira oli ihan innoissaan kaikista metsän hajuista ja tällaisetkin jäljet me matkalla löydettiin. Arvaatko, kuka tässä on tallustanut?

Multasormet on alkaneet taas syhyämään. Kukkapenkkiä kävin kurkkimassa ja jotain nököjä sieltä jo pilkisti esiin. Tosin voivat olla jo syksyllä pintaan nousseita, kun oli niin pitkään lämmintä. Pelakuutkin päätin siirtää jo eteiseen kellarista. Saavat nauttia valosta ja muistan ne paremmin kastellakin, kun ovat näkösällä. Tällä hetkellä näyttävät kyllä aika surkeilta, mutta on ne ennenkin henkiin herätetty. Viime vuonna löytyi ainakin tämän värisiä versioita. Tänä vuonna kun on muutenkin enemmän aikaa, niin kasvimaahan ja kukkiinkin ehtii panostamaan.

Kiire viikko

Tänään mietiskelin, että kuinka äkkiä sitä tottuukaan tähän leppoisaan elämän tahtiin. Siihen kun kalenteri on tyhjä ja mihinkään ei ole kiire. Tämä viikko tuntui kiireiseltä, kun joka päivälle oli jotain suunniteltua. Ei se suunniteltu tapahtuma välttämättä vienyt kuin tunnin tai kaksi ja kaikki tapahtumat olivat minulle mieluisia ja tärkeitä. Jonkinlainen kiireen tuntu siitä kuitenkin tuli. Ja huomasin, että esimerkiksi tämä blogin pito siinä vaiheessa unohtui vallan.

No mitä kaikkea ihanaa sitten tällä viikolla ehdin oikein tehdä. Ehdin harrastaa liikuntaa eli normaalit kahvakuula, 50+-jumppa ja sennukarate olivat taas ohjelmassa. Tiistaina pääsin minulle tärkeän NLP:n (Neuro Linquistic Programming) pariin, kun Porissa oli NLP-ilta. Aiheena oli onnellisuus ja elämän tärkeät valinnat ja vetäjänä minun ihana opettajani Marjukka. Sain siskoni myös houkuteltua mukaan. Ilta oli leppoisa ja lämmin henkinen ja pari harjoitustakin tuli tehtyä. Mielenkiintoista nähdä, miten ne vaikuttavat elämän kulkuun. Uusia oivalluksia ainakin sain. NLP:stä saatte varmaan kuulla lisää tässä matkan varrella. Etenkin kun maaliskuussa aloittelen NLP Master -kurssia. Täältä NLP-yhdistyksen sivuilta saa esim. tietoa NLP:stä, jos nyt jo kiinnostaa. NLP-lyhyesti

Torstaina ajeltiin ystäväni kanssa Tampereella nääs ja vietettiin rattoisa päivä, vaikka alkuasetelma ei ihan sellainen ehkä ollutkaan. Totuttuun tapaan aiheutettiin kikattelullamme ja jutuillamme hämminkiä julkisilla paikoilla ja paransimme maailmaa minkä kerkesimme. Jos ei muuta niin oma olo parani. Nautimme myös yhteisestä ruokahetkestä koko hänen perheensä kanssa, pienten kommellusten jälkeen. Kuinka tärkeitä tällaiset yhteiset hetket ovatkaan.

Ystävänpäivä vanttuut

Perjantaina juhlittiin ystävänpäivän lisäksi myös nimiäisiä. Meidän suvun ihana pikkuprinsessa sai nimen. Nämä olivat minulle ihan ihka ensimmäiset nimiäiset ja ihana kokemushan se oli. Juhlasta oli tehty hieno ja lämminhenkinen. Ja jos ei muilla niin lapsilla ainakin oli keskenään ihan hulvattoman hauskaa. Kikattelu ja pienten (ja hiukan isompienkin) jalkojen töminä oli jatkuvaa. Yksi jos toinenkin pieni pää oli aivan hiestä märkä.

Lauantaina pääsin taas nauttimaan liikunnan ilosta Tampereelle Ryhmäliikunnan ohjaaja -kurssin viimeiseen osioon. Alussa demotunnilla meistä tai ainakin minusta vietiin luulot pois tai ainakin mehut. Pohkeet itki tuskasta ja hiki virtasi. Hauskaahan se oli ja uusia kavereitakin löytyi. Oli myös hienoa saada positiivista palautetta omasta näytetunnistaan. Ei sitä ole toista vuotta ihan metsässä oltu jumppatuntien vetämisessä.

Kaffeepöytä

Tänään sitten Kunnon naiset tarjosivat soppaa ja muita herkkuja ravintolapäivän tiimoilla. Väkeä kävi loistavasti ja kaikki meni muutenkin nappiin. Itselläni ainakin oli oikein hauska päivä ja sitten käytiin vielä rentoutumassa Ravintola Rubiinissa ja nauttimassa tämän ravintolan herkuista. Minulla odottaa vielä jääkaapissa yksi herkkuannos. 

Suku

Jotkut sanovat, että suku on paras ja jotkut, että suku on pahin. Itselleni suku ja perheyhteisö on ollut aina läheinen, omalla tavallaan. Jokaisella sukulaisellani on paikka sydämessäni. Tänä viikonloppuna tapasin isän puolen sukua tätini hautajaisissa. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja kaunis. Sukulaiset muistelivat kauniita asioita tädistäni. Pappikin sanoi tilaisuudesta lähtiessään, että teidän sukunne on hyvin yhtenäinen. Sitä me varmaan olemme. Etenkin isän puolen suvun kanssa on pidetty enemmän yhteyttä ja serkkubileitä olemme viettäneet joka toinen vuosi jo kolme kertaa. Muutenkin suvussa on tapana juhlia melkein aina, kun juhlan aihetta on. Sitä kautta opimme tuntemaan toisiamme paremmin. Nyt pikkuserkuksiltakin on tullut jo toiveita, että saisivat osallistua serkkubileisiin ja tutustua toisiinsa ja eiköhän sellainenkin tilaisuus pian järjestetä. Tätä uutta polvekin kun koko ajan tulee lisää samoin kuin pikkuserkusten lapsiakin.


Lapsuuden maisemia

Viime kesänä reissasimme siskoni ja serkkuni sekä heidän miehiensä kanssa pohjoisessa. Matka oli loistava ja nauru hersyi moneen otteeseen. Iltaisin oli kovia skippo-matseja. Nauru ja laulu kuuluu moniin muistoihin suvustani. Tänä vuonna meillä on siskoni kanssa suunnitelmissa lähteä visiteeraamaan sukulaisissa. Katsotaan ulottuuko matkamme jopa ulkomaille saakka. Suku on vahva tukiverkko ja sitä on hyvä pitää yllä. Niin me myös opimme aina jotain toisistamme sekä suvun historiasta ja omasta historiastamme myös.

Taustalla olevassa saunassa on saanut moni suvun jäsenistä saunoa ja jotkut ovat tainneet sielä syntyäkin. Itse muistan kun talvella sinne vietiin prännistä vesi ja kipiteltiin paljain jaloin pirtistä saunaan.

Siskoni kanssa vietimme tämän viikonlopun laatuaikaa yhdessä. Nautimme Jyväskylän ilmapiiristä ja hyvästä ruuasta. Kotiin paluu matkalla teimme vielä shoppailu turneen ideaparkissa. Shoppailu ei ole meidän kummankaan lempipuuhaa, mutta hyvässä seurassa sekin sujuu. Matkalla tuli puitua monet asiat. Tärkeintä on yhdessä olo ja välittäminen. Suku on meillä ollut aina ja pysyy, mutta heihin kannattaa ehkä tutustua paremmin, voit aina oppia jotain uutta.

Liikuntakärpänen

Olen niin toivonut liikuntakärpäsen puremaa, koska olen niitä liikkujia jotka tykkäävät liikkumisesta, mutta se kotikynnys on suurin kynnys liikkumiselle. Nyt kuitenkaan vapaaherrattaren elämää eläessäni en voi väittää etten ehtisi tai jaksaisi, koska liikunnan voin sijoittaa ihan mihin vain haluan. Silti sohva kutsu on monesti houkutteleva.

Tällä viikolla kuitenkin olen saanut liikuttua omalla mittapuullani tosi paljonkin. Muutama lepopäiväkin sinne joukkoon on myöskin mahtunut. Uusia lajejakin on taas tullut valikoimaan. Eilen olin Ryhmäliikunnan ohjaajien peruskurssilla ja se oli ihan mielenkiintoista. Mukana oli jo kokeneita ohjaajiakin ja taatusti suurin osa sellaisia, joilla oli paljon enemmän jumppakokemusta kuin minulla. Minä kun en ole koskaan ollut mikään jumppaaja. Olen taipunut aina paremmin puntin vääntämiseen kuin koreografisiin kuvioihin. No onko se sitten sukuvika, kun on painonnostajien suvusta ja itsekin teininä jonkin aikaa voimannostoa olen harrastanut. Jotenkin helpommin se minulta luontuu ja juuri siksi tuosta kahvakuulailusta taidan niin paljon pitää. Tarpeeksi yksinkertaista minulle.

No takaisin jumppaan. Kurssilla siis harjoiteltiin perusaerobickuvioita ja ihan hauskaahan se oli, vaikka välillä oli ihan pihalla. Mutta näin iän myötä ei sekään enää haittaa, vaikka onkin ihan pihalla. Tänään kävin vielä step aerobic -tunnilla. Elämäni toisella sellaisella. Hiki lensi ja reidet huusi hoosiannaa, mutta hauskaa sekin. Ehkä noista jumpistakin oppii tykkäämään, kun ei ota sitä niin vakavasti.

Jospa tästä siis lähtisi liikunnallisempi elämä käyntiin. Huomenna taas palaudutaan tuttujen ja turvallisten lajien pariin ja sain näistä uusista kokemuksistani taas ideoita mausteiksi omille tunneilleni. Ja tiedä mitä kaikkea ihanaa uutta ensi viikolla tulee kokeiltua. Tänään taidan käydä tekemässä vielä pienen palauttavan kävelylenkin äidin kanssa.

Tässä vielä omasta mielestäni paras tsemppausbiisi treeneihin
Christina Aguilera - Fighter

Naisen elämää

Olen tässä muutaman päivän pohdiskellut hyviä kirjoittelemisen aiheita ja pää ei ole kuin lyönyt tyhjää. Tänä aamuna kuitenkin sen hokasin, kun yhtäkkiä ennen aamiaista minulla oli suoranainen pakkomielle alkaa siivoamaan ja laittaa tavaroita paikoilleen ja pestä pyykkiä. No sitähän se on se naisen elämä hormonien ohjaamaa toimintaa. Joillakin se ilmenee selvemmin ja joillakin vähemmän selvästi. Itse olen ainakin oppinut sitä lukemaan tässä vuosien mittaan paremmin.

Minulle se ilmenee tänä pakonomaisena siivoustarpeena noin kerran kuukaudessa. Innostus siivoamiseen ei todellakaan ole minulle mitenkään tavanomaista. Toki se pitää silloin mahdollisimman hyvin käyttää hyväksi ja puunata nurkkia kaikella sillä innolla ja energialla mikä on suotu. Toinen keino millä motivoin itseni siivoamaan on kutsua kavereita kylään, silloin on vaan pakko siivota, ainakin pahimmat sotkut.

Pilven raosta paistaa aurinko.

Muita kuukauden aikana ilmeneviä aikakausia ovat syvä kaivo, jolloin vaipuu epätoivoiseen synkkyyteen ja itsesääliin. Joskus se ilmenee myös niin, että kaikki vaan ÄRSYTTÄÄ. Nämä ovat hetkiä, joina on hyvä vaan olla itsekseen ja välttää kaikkea sosiaalista kanssakäymistä. Onneksi sen ymmärtää, että kohta se on taas ohi.







Äkilliset energia ja rakkauden ylitsevuotavuuden puuskat selittänen myös näillä naisen elämän vaihteluilla. Silloin virtaa riittää kuin pienessä kylässä tai sitten vaan voisi halata kaikkia. Kaikki on vaan niin ihanaa, että sitä välillä liikuttuu ihan kyyneliin, vaikka nähdessään perhosen.


Sitten on päiviä, jotka ovat jostain tästä väliltä. Kaikesta selviää, kun tiedostaa miksi oma olo on mitä on ja muistaa, että käytettävissä on kaikki tarvittavat voimavarat. Kehomme kertoo meille, että joskus on hyvä ottaa rennommin ja joskus pitää käyttää kaikkea sitä energiaa mitä meille on suotu. Aurinkoista päivää. Minä jatkan siivousenergiani käyttöä, niin kauan kun sitä vielä piisaa.

Elämäni eläimet

Elämässäni lemmikeillä on ollut iso osuus. Ensimmäiset muistoni ovat Mustista ja Kallesta. Mustavalkoisia sekarotuisia kumpikin. Musti koira ja Kalle kissa. Isän halusta Mustin jälkeen meillä olis suomen ajokoirien katras tai sekarotuisiahan ne loput olivat. Nekin minulle rakkaita, mutta Mustilla oli aina paikka sydämmessäni. Kallen kun aika jätti hain naapurista Hermannin ja sen jälkeen tuli Misu kaverini luota. Misu meille tekikin ison määrän jälkeläisiä ja meidän Veera hyvin paljon emäänsä muistuttaakin.


Kun muutin omilleni otin kotoa mukaani kissanpennun, josta Porilaisen ravintolan mukaisesti tuli Moritz. Se eli kanssani viisitoista vuotta, myötä- ja vastamäet. Moritz oli hyvin tottunut matkustelemaan, kun kuljimme Helsingin ja Lavian väliä bussilla. Tempperamentiltaan se oli hyvinkin äkkipikainen, mutta muuten aivan ihana. Muistan kun joskus itkin jotain, niin varovasti pehmeä tassu pyyhi kyynelen poskeltani. Kun muutin Poriin vuonna 2000 Moritz sai kaverikseen Veeran. Alla oleva kuva on viimeisiä Moritzista. Siinä Veera taitaa huolestuneena tarkkailla velipojan kuntoa.

 

Päätin, että jatkan elämää yhden kissan kanssa, mutta ei siinä vaadittu kuin yksi kuva harmaasta kissanpennusta ja sydämeni oli myyty. Niin tuli Hiiru perheeseen.

 

Veera on meidän perheen neiti. Varovainen ja herkkä, vaikka pitää kyllä kovaakin jöötä naapurin kissoille. Vuosien mittaa Veera on löytänyt itsestään sosiaalisenkin puolen, eikä enää pakene lapsia sängyn alle niin kuin ennen. Naapuriinkin Veera saattaa vaivihkaa livahtaa, kun tietää saavansa rapsutuksia ja kinkkua.

 

 

Hiiru on meidän perheen hellyydenkipeä riiviö. Jo heti pentuna sen joutui laittamaan parvekkeelle meno kieltoon, kun matka oli heti naapurin parvekkeelle. Äskenkin se taas jo roikkui oven karmissa. Ilmeisesti en ole antanut tarpeeksi huomiota. Leikkiinkin lähdetään heti, kun saadaan kaveri ja väliin kuljetellaan leluja ihan yksikseenkin ympäri taloa. Hiirun erikoisuutena on, että se tykkää kannella tavaroita esim. leipäpussinsulkijoita ruokakippoon.

Tässä sitten muita eläinystäviäni. Vieressä kuva Elviksestä, josta saa aina halutessaan lenkki- ja halikaverin. Alla olevassa kuvassa on Vellu, Veeran veli. Ja alimmassa kuvassa velmuilevat Leo ja Tikru, kissaystäväni pääkaupunkiseudulle. Näiden kuvattujen lisäksi minulla on monia rapsutettavia ystäviä niin lähellä kuin kaukanakin.