Naisen elämää

Olen tässä muutaman päivän pohdiskellut hyviä kirjoittelemisen aiheita ja pää ei ole kuin lyönyt tyhjää. Tänä aamuna kuitenkin sen hokasin, kun yhtäkkiä ennen aamiaista minulla oli suoranainen pakkomielle alkaa siivoamaan ja laittaa tavaroita paikoilleen ja pestä pyykkiä. No sitähän se on se naisen elämä hormonien ohjaamaa toimintaa. Joillakin se ilmenee selvemmin ja joillakin vähemmän selvästi. Itse olen ainakin oppinut sitä lukemaan tässä vuosien mittaan paremmin.

Minulle se ilmenee tänä pakonomaisena siivoustarpeena noin kerran kuukaudessa. Innostus siivoamiseen ei todellakaan ole minulle mitenkään tavanomaista. Toki se pitää silloin mahdollisimman hyvin käyttää hyväksi ja puunata nurkkia kaikella sillä innolla ja energialla mikä on suotu. Toinen keino millä motivoin itseni siivoamaan on kutsua kavereita kylään, silloin on vaan pakko siivota, ainakin pahimmat sotkut.

Pilven raosta paistaa aurinko.

Muita kuukauden aikana ilmeneviä aikakausia ovat syvä kaivo, jolloin vaipuu epätoivoiseen synkkyyteen ja itsesääliin. Joskus se ilmenee myös niin, että kaikki vaan ÄRSYTTÄÄ. Nämä ovat hetkiä, joina on hyvä vaan olla itsekseen ja välttää kaikkea sosiaalista kanssakäymistä. Onneksi sen ymmärtää, että kohta se on taas ohi.







Äkilliset energia ja rakkauden ylitsevuotavuuden puuskat selittänen myös näillä naisen elämän vaihteluilla. Silloin virtaa riittää kuin pienessä kylässä tai sitten vaan voisi halata kaikkia. Kaikki on vaan niin ihanaa, että sitä välillä liikuttuu ihan kyyneliin, vaikka nähdessään perhosen.


Sitten on päiviä, jotka ovat jostain tästä väliltä. Kaikesta selviää, kun tiedostaa miksi oma olo on mitä on ja muistaa, että käytettävissä on kaikki tarvittavat voimavarat. Kehomme kertoo meille, että joskus on hyvä ottaa rennommin ja joskus pitää käyttää kaikkea sitä energiaa mitä meille on suotu. Aurinkoista päivää. Minä jatkan siivousenergiani käyttöä, niin kauan kun sitä vielä piisaa.

Elämäni eläimet

Elämässäni lemmikeillä on ollut iso osuus. Ensimmäiset muistoni ovat Mustista ja Kallesta. Mustavalkoisia sekarotuisia kumpikin. Musti koira ja Kalle kissa. Isän halusta Mustin jälkeen meillä olis suomen ajokoirien katras tai sekarotuisiahan ne loput olivat. Nekin minulle rakkaita, mutta Mustilla oli aina paikka sydämmessäni. Kallen kun aika jätti hain naapurista Hermannin ja sen jälkeen tuli Misu kaverini luota. Misu meille tekikin ison määrän jälkeläisiä ja meidän Veera hyvin paljon emäänsä muistuttaakin.


Kun muutin omilleni otin kotoa mukaani kissanpennun, josta Porilaisen ravintolan mukaisesti tuli Moritz. Se eli kanssani viisitoista vuotta, myötä- ja vastamäet. Moritz oli hyvin tottunut matkustelemaan, kun kuljimme Helsingin ja Lavian väliä bussilla. Tempperamentiltaan se oli hyvinkin äkkipikainen, mutta muuten aivan ihana. Muistan kun joskus itkin jotain, niin varovasti pehmeä tassu pyyhi kyynelen poskeltani. Kun muutin Poriin vuonna 2000 Moritz sai kaverikseen Veeran. Alla oleva kuva on viimeisiä Moritzista. Siinä Veera taitaa huolestuneena tarkkailla velipojan kuntoa.

 

Päätin, että jatkan elämää yhden kissan kanssa, mutta ei siinä vaadittu kuin yksi kuva harmaasta kissanpennusta ja sydämeni oli myyty. Niin tuli Hiiru perheeseen.

 

Veera on meidän perheen neiti. Varovainen ja herkkä, vaikka pitää kyllä kovaakin jöötä naapurin kissoille. Vuosien mittaa Veera on löytänyt itsestään sosiaalisenkin puolen, eikä enää pakene lapsia sängyn alle niin kuin ennen. Naapuriinkin Veera saattaa vaivihkaa livahtaa, kun tietää saavansa rapsutuksia ja kinkkua.

 

 

Hiiru on meidän perheen hellyydenkipeä riiviö. Jo heti pentuna sen joutui laittamaan parvekkeelle meno kieltoon, kun matka oli heti naapurin parvekkeelle. Äskenkin se taas jo roikkui oven karmissa. Ilmeisesti en ole antanut tarpeeksi huomiota. Leikkiinkin lähdetään heti, kun saadaan kaveri ja väliin kuljetellaan leluja ihan yksikseenkin ympäri taloa. Hiirun erikoisuutena on, että se tykkää kannella tavaroita esim. leipäpussinsulkijoita ruokakippoon.

Tässä sitten muita eläinystäviäni. Vieressä kuva Elviksestä, josta saa aina halutessaan lenkki- ja halikaverin. Alla olevassa kuvassa on Vellu, Veeran veli. Ja alimmassa kuvassa velmuilevat Leo ja Tikru, kissaystäväni pääkaupunkiseudulle. Näiden kuvattujen lisäksi minulla on monia rapsutettavia ystäviä niin lähellä kuin kaukanakin.

 

 

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Tuo laulun nimi on pyörinyt päässäni koko päivän, joten ajattelin, että kaipa se on jotenkin merkityksellinen ja minun pitää kirjoittaa aiheesta. Kuuntelin kyseisen laulun ja se ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut se ajatus, mikä minulla päässä pyöri. Lähdin siis YouTubessa tekemään taas musiikillista seikkailua ja pohtimaan, mitä rakastaminen on ja mikä siinä on niin vaikeaa. Onko se niin, kun laulussa sanottiin "Ei täällä rakkautta näyttää saa. Se täytyy salata ja vaientaa."

Rakkautta on monenlaista lähimmäisen rakkautta, romanttista rakkautta ja itseäänkin saa ja pitää rakastaa. Itse koen välillä pursuavani rakkautta niin, että kyynelet nousevat silmiin. Yleensä se on rakkautta elämää ja läheisiä kohtaan. Tuntuu, että sydän pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta kaikesta siitä hyvästä, mitä on saanut. On se vaikka sitten kuolainen ja suklainen suukko, jolla minut kaksi vuotias nuorimies yllätti tai onni siitä, että läheiset ovat siinä ympärillä touhuamassa yhdessä.

Jossain on sanottu, että ensin pitää rakastaa itseään, ennenkuin toisetkin voivat rakastaa sinua. Joillekin itsensä rakastaminen voi olla se suuri haaste. Jostain tulleista uskomuksista johtuen kokee, ettei voi tai saa rakastaa itseään. Ainoa rakkaus tulee ulkopuolelta. Jokainen meistä on arvokas ja täydellinen juuri sellaisena kuin on. Itsekin olen tämän ajatuksen kanssa tehnyt paljon hommia ja nyt voin ainakin todeta, että itse koen rakastavani itseäni. Varmasti ajan myötä opin vielä rakastamaan enemmänkin.

Romanttinen rakkaus... se on ollut jotain, jonka pysyminen elämässäni on ollut ehkä se vaikea osuus. Jotenkin siinäkin asiassa uskon, että se tulee kohdalle kun on tarkoitus ja kun olen valmis siihen. Jotkut väittävät minua krantuksi, mutta en kyllä sitä allekirjoita. Kaipaan rinnallakulkijaa varmasti siinä kuin muutkin. Siihenhän se minun musiikillinen seikkailunikin päättyi eli tervetuloa maailman ihanin mies.
Hanna Pakarinen - Maailman ihanin mies

500 g kasviksia päivässä

Ruokaremontti on monella varmaan aina näin vuoden alussa mielessä. Minulla se on ollut projektina jo pitkään ja nyt sain taas otettua joulun ajan rentoilusta niska-persotteen. Proteiinipitoisiin aamiaisiin olen panostanut vuoden alusta lähtien. Lähinnä ne ovat olleet rahkapohjaisia smoothieita tai munakkaita. Muutenkin olen pyrinnyt vähentämään hiilareiden määrää, etenkin viljoista tulevaa.


Kasviksiahan pitäisi syödä se noin 500 g päivässä. Olen siihenkin kohtuu hyvin pystynyt, mutta eilen tein ostoksen, jonka avulla toivottavasti pääsen reippaasti vielä tuon 500 g yli. Ostin mehupuristimen. Olin miettinut sitä jo pitkään, mutta kun siskoni vielä osti samanlaisen vempeleen ja maistatti minulla mehuja niin olin täysin myyty. Etenkin punajuurimehu oli makuuni ja vielä kun jostain luin, että se laskee verenpainetta, niin aina parempi.

 



Tässä sitten oli eilisen kauppareissun valikoimaa, mistä kaikesta niitä mehuja voi tehdä. Näistä siis lähtevät ensimmäiset kokeilut. Kulhossa on verigreippejä, appelsiinia, omenaa, porkkanaa, punajuurta, varsiselleriä ja inkivääriä. Koneen mukana tuli hyviä reseptejä ja netistä löytyy taatusti lisää. Kun lähtee kokeilemaan erilaisia kauden kasviksia, niin eiköhän niistä aika herkkumehuja saada.

 Tässä ensimmäisen kokeilukerran satoa. Ensimmäinen lasillinen tuli verigreipistä ja appelsiinista. Toiseen puristin punajuurta ja inkivääriä ja kolmannessa lasillisessa on porkkanaa ja selleriä. Opin, että jos haluaa puristaa porkkanamehun erikseen, se kannattaa tehdä ennen punajuurimehun puristamista, muuten väri on kuvassa näkyvä, ei niin porkkanainen. Inkivääriä laitoin noin sentin palan ja sitä olisi saanut punajuuren joukossa olla enemmän. Ekassa kipossa on puristuksesta jääneet möhnät, jotka tietysti aion myös hyödyntää. Sitrushedelmien ja osa punajuuren jämistä meni aamusmoothieen, joka näkyy alla. Loput ajattelin hyödyntää munakkaassa tai keitoissa.

 

Illan herkuiksi ajattelin vielä pyöräyttää susheja. Olen niitä jo pitkään tässä himoinnut. Ne eivät nyt kauheasti sisällä kasviksia, mutta eikös merilevä, kala ja avokado kaikki ole aika terveellisiä. Niin ja onhan se avokadokin kasvis.

Jos metsään haluat mennä nyt....

Innostuin sitten lähtemään metsäretkelle Teemunluotoon ja mitä kaikkea ihanaa se luonto meille tarjoileekaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta saaden lumen kimaltelemaan kauniisti.

 

 

Kuura on verhonnut niin puut kuin muutkin kasvit ja luonut mitä kauneimpia näkymiä. Jäällä on jääkitestä muodostuneita ruusuja ja perhosia. Niistä ei vain saanut kuvaa, joka olisi esittänyt niiden todellista kauneutta.

Teemunluodon lintutornihan se sieltä pilkistää kaiken sinisyyden keskeltä auringon valaisemana.

 

Itse nautin yli kaiken ihanan raikkaasta ilmasta ja auringonpaisteesta. Linnunlaulukin kuului siellä täällä. Piti vaan pysähtyä kuuntelemaan. Lumi narisi kengissä ja tuulikin oli aivan tyyni.

Aurinko pilkoitti puiden takaa ja valaisi tietä kohti uusia seikkailuja.

Kotipihassa sain vihdoin kuvan myös linnusta. Kukalie tämä keltaisena loistanut kaveri, mutta kauniisti hän minulle poseerasi.

Elämää ilman suunnitelmia

Yhtenä haaveenani on viettää vuorotteluvapaatani ilman isompia suunnitelmia. Toki väkisinkin niitä on ja tulee, mutta esimerkiksi tänään on kalenterissani ihana päivä ilman yhtään merkintää. Sitä sai aamulla heräillä omia aikojaan, kun kissat hurisivat kainalossa ja huomatessaan minun heränneen alkoi puskeminen ja kilpailu kumpi pääsee lähemmäs. Sitten kumpikin asettautui pötköttämään vatsani päälle, ei vielä ole aika nousta.

Eilisessä jumpassa taisin hiukan niksauttaa selkääni ja aamulla sain vihdoinkin otettua käyttöön kuulemani kikan. Kaksi tennispalloa sukkaan ja sillä sitten lattialla rullailemaan selkää. Kipukoukkukin pääsi taas käyttöön. Ei taitanut nikamalukko aueta, mutta lähtipä veri kiertämään selässä. Siihen vielä muutama joogaliike päälle niin hyvin lähti taas päivä käyntiin.


Maisemia kotiovelta viimetalvena

Nykyisiin aamurutiineihini on jotenkin myös iskostunut facebookin tsekkaus ja farmini hoito ennen aamupalaa. Siinä hurahtaa helposti hetki jos toinenkin. Aamupalaksi tänään surahti taas smoothie ja kupillinen Mate teetä. Ai kun lämmin tee tuntuikin ihanalta tähän kylmään aamuun. Samalla Veera-kissan kanssa kurkittiin ikkunasta keltasirkkuja ja varpusia, jotka olivat omalla aamiaisellaan. Hiiru taas oli meidän porukan ainoa, joka lähti nauttimaan heti aamutuimaan pirteästä pakkassäästä. Kävin minäkin hakemassa lehden, mutta kädethän siinä meinasivat jäätyä. Etenkin, kun postilaatikon lukkokin vähän kapinoitsi pakkasia vastaan, eikä meinannut aueta.

Nyt pyykkikone pyörii jo toista kierrostaa. Olen lukenut useampia blogeja ja etenkin herkistynyt ystäväni ihanista blogikirjoitusista hänen Vankikarkuri-blogissaan. Arvostan äärettömästi ihmisten mielikuvitusta ja taitoa kirjoittaa.

Päivä on vasta puolessa, mitä kaikkea ihanaa tähän päivään mahtaakaan kuulua. Sitä on kuin löytöretkeilijä elämän viidakossa. Ehkä otan kamerani ja lähden lenkille. Jossain vaiheessa saatan aloittaa uudet sukat, tällä kertaa varmaan siskoni miehelle. Odottamassa on myös monta hyvää kirjaa ja lehteä. Mitä teenkin, niin nautin hetkestä ja teen mikä juuri siinä hetkessä hyvältä tuntuu.

What a wondeful world

Naisten välisestä ystävyydestä

Vietin viikonlopun Himoksella, seurana Snow babies, ryhmä naisia joista osa tunsi toisensa pitkältä aikaa ja osa oli täysin uusia tuttavuuksia. Miten mielenkiintoisia keskusteluja voikaan kehkeytyä naisten kesken, joiden elämän tilanteet ja taustat voivat paljonkin poiketa toisistaan. Välillä tunnelma veti vallan vakavaksi, välillä kikatettiin kippurassa lattialla ja välillä ilmaantui mitä upeampia tanssikuvioita ja poseerauksia. Takuu varmasti muodostui myös uusia ystävyyksiä.

Tämä reissu pisti taas pohtimaan, mitä minun ajatusmaailmassani kuuluu naisten väliseen ystävyyteen. Omaan käsitykseeni ystävyydestää kuuluu luottamus siihen, että toinen on olemassa pitkistä välimatkoista tai pitkistä ajoista, ettei olla yhteydessä huolimatta. Kun taas nähdään, on kuin edellinen tapaaminen tai juttelu olisi ollut eilen. Aina voi luottaa, että apua saa tarvittaessa. Elämän tilanteet ovat niin erilaisia ja joskus ollaan päivät pääksytykseen yhdessä ja joskus viiden vuoden tapaamattomuus hurahtaa ohi niin, ettei huomaakaan. Toki on tärkeää että ystävyyttä ylläpidetään, kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin koskaan ei tiedä koska on se viimeinen päivä, joten elämästä pitää nauttia.


Naisten väliseen ystävyyteen kuuluu ehdottomasti hyvä ruoka. On se sitten pikaiset kahvittelut tai teeilta tai viikonlopun megamässäilyt, ruoka on oleellinen osa ystävyyttä. Viikonloppuna tuli taas todistettua, että kyllä se ruoka vaan on hyvää. Ja tietysti rakkaudella tehtyä. Ja aina oppii myös uutta. Tällä kertaa opein kuinka helpolla pääsee, kun ruuan valmistelee hyvin etukäteen.


Puhuminen on tärkeää. Ilojen, surujen, kokemusten jakaminen. Jakaminen helpottaa omaa oloa ja yleensä ystävältä löytyy viikon vinkki tai rohkaiseva sana. Ystävät voivat palauttaa myös villinä juoksevan mielikuvituksen ja uskomukset takaisin maanpinnalle. Naisina kun välillä ryvemme siellä kaivossa tunteinemme ja välillä taas kaikki on loistavasti.

Naisten välinen ystävyys on luottamusta ja iloa, yhteistyö- ja avunantosopimuksia, yhdessäoloa ilman paineita, keskusteluja, maittavaa ruokaa, yhdessä tekemistä ja paljon muuta.