Lähdin aamulla taas liikkeelle ennen seitsemää. Ylämäki kammostani johtuen olen todennut, että isoimmat ylämäet on paras hoitaa pois päiväjärjestyksestä heti aamulla ja mielummin pimeässä. Ne eivät tunnu lainkaan niin pahalta. Niin tein tämänkin nousun kanssa Alto Mostelarekselle. Ylös päästessäni aurinko oli juuri nousemassa. Näkymät laaksoon olivat upeat. Mitään tajunnan räjäyttävää auringonnousua tosin ei tänä aamuna nähty.
Ylhäällä oli tuulista ja jäätävän kylmä. Niinpä olin ihan onnesta soikeana, kun ylös ilmestyi mies myyntipöytineen. Tarjolla oli kahvia, banaania ja patukoita. Kaikkia sai ottaa ja antaa lahjoituksen mielensä mukaan. Voi että se kuuma kahvi oli hyvää siellä kylmässä. Vaikka maultansa se kahvi ehkä vastasi telakan työnjohtotoimiston tajunnan räjäyttävää kahvia. Tajuntaa se ei räjäyttänyt siksi, että olisi hyvää vaan siksi, että oli niin väkevää.
Matka jatkui ensin tasaisena ja sitten oli todella jyrkkä alamäki. Lepopaikalla huilailin hetken, mutta siinä tuulessa ei ollut kovin kiva olla pitkään paikallaan, joten jatkoin Itero de la Vegaan. Siellä poikkesin matkalla mainostettuun kahvilaan.
Kahvilassa huomasin, että kelloni, josta oli pari päivää sitten rikkunut lasi oli nyt lakannut toimimasta. Tiputin sen matkalla roskikseen ja niin alkoi ajaton aikani. Minä jolla on aina ollut rannekello ranteessa opettelin elelemään ilman kelloa. Toki puhelimessa oli kello, mutta pidin puhelimen pääosin kiinni päivisin. Kelloton elämä oli aika hienoa. En miettinyt koko aikaa, kuinkahan kauan olen tätä matkaa tullut tai mikä aika päivästä on. Kuljin enemmän kroppaani kuunnellen. Kun väsytti pidettiin tauko ja tokihan kylien välit antoivat jonkinlaista osviittaa, missä vaiheessa päivää mentiin.
Matka Boadilla de Caminoon kulki reippaasti. Keli oli puolipilvinen ja hyvä myötätuuli auttoi etenemistä. Tänä päivänä päässä soi oikein musiikillinen kimara. Alku mentiin reippaasti Jean S:n Terve biisin tahtiin. Kun en nyt sitä löytänyt niin linkitän alkuperäisen YMCA. Sitten iski vissiin koti-ikävä, kun päässä soi Olet maamme armahin Suomen maa. Loppumatka sujui hiukan rauhallisimmissa merkeissä täydellistä päivää ihaillen Perfect day.
Loppumatka Fromistaan olikin sitten melkein kokonaan kaunista kanavan vartta. Sitä oli mukava taivaltaa. Toki silläkin matkalla tapasi erilaisia eläinystäviä. Fromistassa majottauduin Municipal Albergueen. Se oli ihan kiva perusalbergue. Palvelu oli hiukan totista.
Illalla kiertelin kylällä ja kävin tutustumassa Iglesia de San Martin kirkkoon, joka oli 1100 -luvulta. Kaunis kirkko. Sitten odottelin seitsemään saakka, että sain ruokaa ravintolasta. Moni muukin nälkäinen pyhiinvaeltaja siellä jo jonotti. Ihan extempore iskeydyin viiden hengen seurueeseen, jotka olivat itse asiassa jenkeistä sisarus/kaverusporukka. Ruoka oli loistavaa runsas salaatti ja mustekalaa mustalla riisillä. Seurakin oli hyvää ja heihin törmäsin melkein päivittäin koko loppu matkan ajan.
Aamulla ensimmäiset lähtivät liikkeelle jo puoli kuudelta. Itse vielä huilailin ja odottelin seuraavaa "aaltoa". Liikkeelle pääsin seitsemän jälkeen. Alku oli kevyttä. Toki mukaan mahtui kovempiakin nousuja, vaikka suht tasaisella mesetalla jo olimmekin. Tänä aamuna auringon nousu oli mitä kaunein. Taivaan värit vaihtelivat auringon noustessa.
Tällä alueella näkyi tavallisten ristien sijaan paljon Tau-ristejä. Opaskirjan mukaan se kuvaa suojaa pahaa ja sairautta vastaan. Sen voimaa on käytetty parantamisessa. Tämä risti näkyi myös joidenkin pyhiinvaeltajien kaulassa. Itselle se jostakin syystä myös muodostui merkitykselliseksi ja koin sen parantavan rakkauden symbolina.
San Bolissa oli albergue, mutta muuta siellä ei sitten ollutkaan. Jatkoin matkaa Hontanasiin, joka pitkän odottelun jälkeen tupsahti yllätten eteen. Kun aiemmin kylät olivat usein mäen päällä, täällä ne sijottautuivat välillä myös laaksoihin. Tämä oli kaunis possunhajuinen kylä. Poikkesin kahvilla ja tortillasämpylällä. Jossa taas riitti vatsan täytettä.
Matka jatkui ihanaa mäen reunusta. Kivistä tehdyt aidat olivat kauniita. Päivä oli muutenkin kaunis ja koska päivän kävelymatkakin oli vain kaksikymmentä kilometriä, matka taittui kevyesti.
San Antonion rauniot olivat mykistävät. Siellä oli partainen mies kukin koristellun pyöränsä kanssa, tutkailemassa tai jättämässä viestiä raunion koloihin.
Jos rauniot olivat upeat, niin hetken päästä aukeava näkymä sai vasta henkeni salpautumaan. Edessä aukeava Castrojeriz ja mäen päällä olevat linnan rauniot näyttivät huikaisevilta. Täytyi oikein istahtaa kiviaidalle niitä vähäksi aikaa ihailemaan.
Castrojerizin ympäristö oli rakennuksineen muutenkin upea. Kylän reunalta oli noin 1,5 kilometriä San Estebanin alberguelle, johon minä majotuin. Hyvä perusalbergue, kunhan oli ensin jaksanut kivuta portaat ylös. Talon edessä oli mukava terassi ja kylän aukio palveluineen ihan rakennuksen edessä.
Illalla kävin nautiskelemassa pizzan ja lasin viiniä läheisessä ravintolassa. Sen jälkeen istuskelin terassilla kirjoittamassa päiväkirjaa ja ihailemassa auringonlaskua.
Heräilin kuuden aikaan ja kävin alberguen vastapäisessä kahvilassa aamupalalla. Aamun askel oli kevyt ja päässä soi kaksi biisiä I feel good ja These boots are made for walkin. Voitte varmasti kuvitella kuinka paljon asennetta ja vauhtia nämä biisit toivat askeliin. Niin ja olen niin kiitollinen näistä omista bootseistani, jotka palvelivat koko matkan eivätkä edes hiertäneet jalkoja.
Päivän reitti oli suht tasaista ja alettiin lähestyä mesetaa eli tasaista aluetta, jota minä odotin kuin kuuta nousevaa, koska ne ylämäet todella tökkivät. Matkalla oli tietöitä, jotka olivat hieman ilmeisesti muuttaneet reittiä. Paikalla oli rouva, joka ystävällisesti neuvoi meitä oikeaan suuntaan kullekin sopivalla kielellä.
Tietyömaan jälkeen päästiinkin nauttimaan kauniista jokimaisemista. Tarjadoksessa poikkesin kahvilaan ja siellä oli niin hyvännäköisiä tarjottavia, että piti ottaa voileipä mukaan ja nauttia tonnikala empanada paikan päällä. Täyttävää ja herkullista. Nuo eri täytteillä olevat empanadat olivat yksi suosikeistani paikallisissa ruuissa.
Kuten aina matkoilla on ylä- ja alamäkensä. Niinpä tuon kaiken aamupäivän innostuksen ja ilon jälkeen kroppa alkoi lakkoilla. Ensin kramppaili hiukan vatsaa ja sitten iski niin pyörryttävä olo, ettei auttanut kuin iskeä takapuolensa ojanpenkalle ja ottaa burana ja huilata. Pieni paniikki alkoi iskeä jo iholle, mitä jos en selviäisikään eteenpäin. Perille majapaikkaan olisi vielä matkaa kuutisen kilometriä. Ihanasti ihmiset kysyivät vointiani ja hyvin se siitä sitten hetken kuluttua palautui. Liekö kroppa vaan muistuttanut, että näinkin voi käydä.
Aika pian sain jatkettua matkaa varjoiselle taukopaikalle saakka, jossa ystävällinen espanjalaisnainen vielä tarjoili minulle manteleita, että jaksaisin paremmin. Hetken levättyäni jatkoin matkaa. Vesikin alkoi olla aika vähissä. Tänä päivänä opin arvostamaan buranaa, vettä, tuulenvirettä ja varjopaikkoja.
Hornillosiin oli tullut uusi albergue Meeting Point ja minä majottauduin sinne. Kiva paikka viihtyisine takapihoineen. Tutustuin taas uusiin ihmisiinkin argentiinalaiseen pariskuntaan ja muutamaan muuhun. Kelloni lasinkin huomasin rikkuneen jossain vaiheessa päivää, mutta se kuitenkin kävi vielä.
Viimeisen kahden kuukauden blogit ovat kovasti pyörineet pyhiinvaellukseni tiimoilla. Nyt oli pakko todeta, että muutakin elämää on. Vuorotteluvapaa alkaa olla loppusuoralla. Edessä vielä ihana jouluun valmistautuminen ja joulun aika. Jotenkin olo on ollut hiukan epätodellinen reissusta palaamisen jälkeen ja aloinkin itseni maadoittamisen todellisuuteen töissä käymällä. Juu kyllä ne työt siellä odottavat. Ilolla sinne palailen ja toivon, että olen tämän vuoden aikana oppinut jotain, niin että pystyn työni tekemään ainakin vähemmällä stressaamisella.
Törmäsin Hidasta elämää -sivustolla Minna Immosen Oman elämäni inventaarioon ja mikä olisikaan sopinut paremmin vuorotteluvapaa vuoden loppusuoralle. Missä sitä nyt sitten oikein ollaan ja mitä sitä oikein haluaa? Paljon on monessa asiassa varmaan jo saavutettu, koska voin sanoa olevani perusonnellinen. On kuitenkin vielä asioita, jotka voisivat olla paljon paremmin. Tämän viikon teema fyysinen hyvinvointi toi jo paljon ajatuksia. Vaikka olenkin vuorotteluvapaani aikana liikkunut normaalia enemmän, olen edelleenkin rapakunnossa. Kyllä jaksan kävellä yli 20 kilsaa päivässä, mutta kun pistetään liikkeisiin hiukan enemmän poweria, niin voin todeta kuntoni olevan surkea. Samoin selkäni vihoittelee edelleen, kun en ole antanut sille sen vaatimaa jumppaa. Eli sillä saralla matkaa vielä on.
Tämän alkuviikon havaintoja on ollut, että olen älyttömän hyvä siirtämään lihaskunto ja/tai muun uuden liikunnan aloittamista. Syynkin löysin, kun pöyhin hiukan uskomuksiani. En halua aloittaa, kun minun pitäisi jo heti alkuunsa olla hemmetin hyvä tai ainakin niin hyvä kuin olen joskus muinoin ollut. No tuo uskomus on nyt käsittelyssä ja yritän löytää nöyrää asennetta aloittaa juuri sellaisena kuin olen. Aloittamisen tuskasta ei pääse kuin tekemällä, joten kun olin saanut pätkän verran inventaariotani tehtyä varasin huomiselle joogatunnille ajan, tein Hyvinvointi startin HIIT-treenin ja merkkasin kalenteriin ajan koska menen tsekkaamaan Meri-Porin uimahallin punttisalin. Tästä sitten toistoilla toivottavasti saadaan toimiva rutiini, jota on helppo jatkaa töiden alettuakin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Aamulla heräilin normi kuudelta, mutta makoilin lähemmäs seitsemää ja odottelin että muutkin heräilevät. No elonmerkkiä ei näkynyt niin pakkailin taas otsalampun valossa ja lähdin liikkeelle banaanin voimalla.
No seuraavassa kahdessa kylässä ei sitten ollutkaan aamupalapaikkoja auki. Tosantoksessa sain sentään ihailla tätä kallioon rakennettua Eremita Virgen de la Penaa. Kaunis paikka ihan näin kaukaakin katsottuna.
Espinosa del Caminossa sain sitten vihdoinkin aamiaista ja tapasin tuttuja. Ruotsalainen Helena oli paikalla ja brasilialainen Maria. Marian kanssa päätimmekin jatkaa yhtä matkaa Villafranca Montes de Ocaan saakka. Ehdimme käydä tuolla välillä mielenkiintoiset keskustelut maittemme samankaltaisuuksista ja erilaisuuksista.
Villafrancassa minä hain sitten käsiini bussipysäkin ja jäin odottelemaan puoliltapäivin saapuvaa bussia. Muutama muukin vaeltaja siihen sitten ilmestyi. Olin aika tyytyväinen valintaani. Tiesin että nyt loppumatka kulkeminen omaan vauhtiin olisi realistista, en joutunut kulkemaan Burgosin esikaupunkialueen läpi ja muutama ylämäkikin oli nyt vähemmän kuljettavaksi.
Burgosiin päästyäni suunnistin ensin katedraalille, joka oli hyvä maamerkki ja siitä Casa del Cupo Alberguelle pienen etsinnän jälkeen. Burgosin kaupunki oli suuri ja minun tutkimusretkeni kohdistui pääosin katedraalin ympäristöön. Kävin syömässä pyhiinvaeltaja lounaan (tattirisottoa, pihviä ja melonia) ja sitten suunnistin katedraaliin. Pyhiinvaeltajapassia kannattaa pitää mukana, koska sillä saa hyviä alennuksia museoihin yms. Tännekin pääsi puoleen hintaan, toki tällä kertaa minut tunnistettiin pyhiinvaeltajaksi ilman passia.
Katedraali oli aivan huikaisevan kaunis ja upea sisältä, toki myös ulkoa. Sieltä sai äänitteen, jossa kerrottiin katedraalin eri osista ja ihan perusasioiden kanssakin viivyin katedraalissa pari tuntia. Jos mielenkiintoa olisi riittänyt olisi voinut kuunnella tarkentavia kertomuksia. Loppuvaiheessa alkoi tulla kauneusähky. Liika on liikaa kauniita esineitäkin. Suosittelen kuitenkin käymään täällä, jos Burgosissa käytte. Tämän kaiken jälkeen olin niin naatti etten sitten jaksanut käydä kuin kaupassa ja nautiskella italialaisen jäätelön.
Albergue oli isoudestaan huolimatta todella mukava. Kerrossängyt oli jaettu väliseinillä neljän sängyn blokkeihin, jokaisessa sängyssä oli oma yövalo, kylpytilat olivat järkevät ja oleskelutilat riittävät. Kaikki tarvittava löytyi. Tapasin täällä taas tuttuja, jotka olivat päätyneet saman kaltaiseen bussivaihtoehtoon kuin minäkin. Tämä päivä oli siis melkein lepopäivä vaikka kahden päivän matkan eteninkin.
Aamu oli kuulas ja raikas. Lähdin liikkeelle taas ennen seitsemää aamuhämärissä hiukan levottomasti nukutun yön jälkeen. Laskeuduin Santo Domingoon ja nautiskelin siellä aamupalan. Moni siellä yöpynyt oli tekemässä vasta lähtöä. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka erilaisilla rytmeillä meistä itsekukin oli liikkeellä.
Matka Granoniin olikin sitten kohtuullista nousua. Pysähdyin tekemään hiukan eväsostoksia ja nautin makeista ja isoista viinirypäleistä kylän aukiolla. Seuraani iskeytyi rampa ja turpiinsa saanut kissa. Kaikista vaivoistaan huolimatta hyvin ihmisrakas ja selvästi jonkun oma, koska kaulassa oli panta. Hänen kanssaan siinä sitten istuskeltiin ja ihmeteltiin kylän elämää. Päivän biisiksi oli päähäni noussut jo aiemmin kävellessä Elämä on kaunis. Ja niin hyvin tämänkin ihanan kappaleen sanat sopivat tähän matkaan.
Jossain Redecilla del Caminon tienoilla näin talon pihassa tämän ihanan koiran, joka niin mielellään olisi leikkinyt ohikulkijoiden kanssa. Koira toi elävästi mieleeni edesmenneen koiraystäväni Allun. Niin sitä sitten kuljettiin seuraava kylän väli tippa linssissä muistellen nykyisiä ja edesmenneitä eläinystäviä. Omiakin kissoja tuli ikävä, vaikka tietoisesti olin koittanut painaa ajatuksen taka-alalle.
Alkuperäinen ajatukseni oli ollut kulkea tänä päivänä Vilamayor del Rioon, mutta helppokulkuisissa alamäissä iskee sitten kaikki hyvät ideat eli Viloria de la Riojassa pidetyn tauon jälkeen tunsin itseni niin pirteäksi ja vahvaksi, että aloin vahvasti harkita jatkavani Beloradoon saakka.
Loppumatkalla sain vielä vahvistuksen, kun istuskelin tolpan nokassa ja tutkailin opaskirjaa jaksaisinko vai enkö Beloradoon, niin viereeni ajoi auto, josta ojennettiin minulle kylmä vesipullo. Pullossa oli albergue Cuatro Cantonesin mainos. Siinä se oli, viimeinen merkki että koko melkein 29 kilometrin matka Beloradoon jaksetaan.
Perille päästyäni olin niin tyytyväinen. Kaupunki jotenkin oikein henki kaikkea hyvää. Päätin vielä jatkaa pullon kyljessä mainittuun albergueen, joka sekin olin kaikin tavoin toiveideni täyttymys. Intuitioon kannatti luottaa taas. Kun olin saanut perus pesut, pyykit ja päivätirsat hoidettua, lähdin nautiskelemaan kauniista iltapäivästä kylälle. Tapasin vanhoja tuttuja ja amerikkalaisen ystäväni kanssa istuskelin luostarin seinustalla ja juttelimme miten koemme matkan tarkoituksen.
Ehdin myös nautiskelemaan alberguen ihanasta takapihasta ja ilmeisesti tänään oli joku eläin teemapäivä, kun täälläkin oli aitauksessa iso määrä erilaisia pienkotieläimiä kaneista riikinkukkoihin. Uima-allaskin olisi löytynyt, jos olisi uimaan halunnut pulahtaa. Päivällisenkin otin alberguesta ja sain pöytäseurueeseeni kolmikon, joka oli taittanut matkaa keskenään. Meillä oli hauska ja maittava päivällinen. Ehkä olo oli muutenkin rento, koska olin päättänyt, että seuraavana päivänä kävelisin vain reilun 11 kilometriä ja sitten ottaisin bussin Burgosiin.
Ventosasta matka jatkui taas aamuhämärissä. Ilokseni tällä alueella oli myös Caminon kilometripylväitä, joista sai hiukan seurattua matkan kulkua. Toki tällä hetkellä jäljellä oleva matka tuntui vielä aika pitkältä.
Aamulla ilma oli puolipilvinen ja raikas. Aamuinen askel oli taas kevyt hyvin levätyn yön jälkeen. Maisemat olivat alkutaipaleesta kauniita.
Ennen Najeraa muurissa oli kirjoitus Pyhiinvaeltaja kuka kutsuu sinua (Pilgrim who calls you). Teen tähän karkean käännöksen löytämäni englanninkielisen version pohjalta:
Pyhiinvaeltaja kuka kutsuu sinua?
Mikä näkymätön voima tuo sinut tänne?
Ei tähtitaivas
tai mahtavat katedraalit.
Se ei ole loistelias Navarre
tai La Riojan viinit.
Tai Gallegosin meren antimet
Tai Castellanosin pellot.
Pyhiinvaeltaja kuka kutsuu sinua?
Mikä tuntematon voima tuo sinut?
Se ei ole pyhiinvaelluksen ihmiset
tai maanviljelijöiden tavat.
Se ei ole historia tai kulttuuri
tai Calzadan kukko
tai Gaudin palatsi
tai Ponferradan linna.
Näin sen kaiken, kun kuljin ohi
ja se oli ilo nähdä.
Mutta ääni joka kutsui minua
tunsin paljon syvempää rauhaa.
Voima joka työntää minua
voima joka tuo minut
en voi selittää sitä tai itseäni.
Tiesin vain että minun tulee saapua.
Najera oli yllättävä kaupunki punaisine kallioineen. Jotenkin ihan erilainen niin tunnelmaltaa kuin ulkoasultaan kuin aiemmat paikat ja itse asiassa en tämän jälkeenkään törmännyt vastaaviin paikkoihin. Kävin reitin sivussa kahvilla. Onnistuin ilmeisesti ujuttamaan itseni johonkin "business"kahvilaan ja huomasin poikkeavani todella paljon normiasiakkaista. Sitä on pyörinyt niin pyhiinvaeltajien ympäröimänä, että normielämä tuntuu välillä oudolta.
Najeran jälkeen oli tiukka nousu, jonka jälkeen suht tasaista. Jatkoin matkaa Azoforaan, jossa nautiskelin kahvin ja huikean ison suklaa croissantin.
Niin se vaan on, että mihin päätät kulkea, niin voimat riittävät sinne saakka. Olin ajatellut kulkevani Ciruenaan kevyesti (25,5 km). Päivä oli kuitenkin kuuma ja ennen Ciruenaa olevat peltoaukeat tuntuivat loputtoman pitkiltä. Kun aukean jälkeen oli vielä tiukka nousu, olin aivan valmista kamaa. Onneksi matkalla oli piristyksiäkin. Yksi mies antoi ohikulkiessaan Mentoksen ja mäen päälle päästyäni sinne ilmestyi iloinen italialaisseurue, jonka yksi jäsen otti ohimennen itsestään selfien kanssani.
Raskaudestaan huolimatta kiinnitin päivän aikana paljon huomiota yksityiskohtiin ja kamerassa olikin paljon kauniita perhos- ja kukkakuvia.
Kolme maissa saavuin viimeinkin autioiden kaupunginosien jälkeen Ciruenan maalaiskylään ja yllätyksekseni huomasin että sinne oli tullut uusi albergue Victoria, joka täytti kaikki toiveeni. Kävin syömässä paikallisessa baarissa palan tortillaa ja voi että se maistui hyvältä. Takaisin tullessani otin vielä lasin viiniä alberguella, jonka isäntä sitten loppujen lopuksi tarjosi, ja jutustelin australialaisen nuoren miehen kanssa pyhiinvaellusfiiliksistä.
