Aamu Logronossa aukeni sumuisena ja kuurosateisena. Matkaa kaupungin ulkopuolelle oli reilu kaksi kilometriä. Lähdin taivaltamaan sitä aamuhämärässä. Jonkin ajan päästä kadotin merkit ja niitä etsiessäni seuraani tuli ruotsalainen Helena, jonka kanssa jatkoimme eteenpäin. Kaupunki osuus oli haastava, kun merkit eivät aina löytyneet kovin helposti. Paikalliset avustivat meitä oikeaan suuntaan ja vihdoinkin pääsimme ulos kaupungista.
Logronon ulkopuolella oli kaunis ulkoilualue, jossa oli pieni järvi. Sumuisella järvellä uiskentelivat niin joutsenet kuin nokikanatkin. Pysähdyimme kahville puistossa olevaan kahvilaan ja tiemme erkanivat siinä.
Ennen Navarettea törmäsin mieheen, jolle lainasin rahaa, mutta joka osottautui myöhemmin kuulemieni tarinoiden mukaan huijariksi. Tästä tarkemmin reissun päällä kirjoittamassani blogissa. Ikävää, että tällaisia henkilöitäkin tuolla reissussa on, mutta pääosin ihmiset olivat ystävällisiä, luotettavia ja avuliaita. Ehkä tuon tarinan opetus oli se, että vaikka kuinka haluaisikin luottaa kaikkien ihmisten hyvyyteen, poikkeuksiakin mukaan mahtuu.
Navarette oli kaunis kylä. Kävin siellä kahvilla ja hain hiukan evästä matkaan.
Matkan varrella oli paljon viinitarhoja, joissa kypsyneet viinirypäletertut hehkuivat kauniina. Maisema oli muuttunut kokonaisuudessaan alkumatkasta. Maasto oli kumpuilevaa ja viinitarhat raidoittivat rinteitä.
Jo edellisenä päivänä olin päättänyt, että hyppäisin pois opaskirjan rytmityksestä ja jäisin Ventosaan. Halusin erottautua ns. pääjoukosta ja nautiskella hiukan pienemmistä paikoista. Matkaa Ventosaan kertyi hiukan vajaa kaksikymmentä kilometriä. Aamun sateisuus vahvisti päätökseni.
Majottauduin Albergue San Saturninoon, joka oli yksi ihanimmista albergueista koko matkalla. Astuin väsyneenä sisään alberguen ovesta. Kauniisti valaistussa ja sisustetussa aulassa soi rauhallinen gregoriaaninen musiikki ja tuoksui suitsuke. Minut otettiin lämpimästi vastaan ja reppuni kannettiin yläkertaan. Makuu- ja pesutilat olivat hyvät. Keittiö oli toimiva ja siellä oli kaikki tarpeellinen ruuanlaittoon. Takapiha ja oleskelutila olivat todella kauniita ja loivat rauhallista tunnelmaa. Pyykinpesu ja kuivaustilatkin olivat hyvät. Tämä oli täydellinen paikka ladata akkuja. Tapasin siellä taas myös brasilialaisen Marian, jonka kanssa ystävyystyimme.
Aamu pimeässä lähdin taas liikkeelle ennen seitsemää. Yö oli levoton. Alapetin nukkuja pyöri ja paukutteli niin, että nukuin itsekin levottomasti. Alkumatka oli mukavan joutuisaa maastoa. Heti kaupungin valot jätettyäni meinasin tosin saada sydänkohtauksen, kun pimeydestä kuului outo ääni. No ystävällinen aasi se sieltä minulle vain huuteli.
Aamu oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa, jolloin hyttyset häiritsivät. Torres del Rion saavutin kahdessa tunnissa. Join siellä kahvit ja matkalla napostelin loistavaa täytettyä leipää, jonka ostin Los Arcosin ihanasta pienestä ruokakaupasta.
Viana näkyi jo pitkän matkan päästä, mutta tuntui ettei se lähene yhtään. Olin siellä puolen päivän aikaan.
Vianassa istuskelin hetken katedraalin aukiolla. Todella kivan oloinen kaupunki. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Taukokin jäi aika lyhyeksi, kun oli aika kylmä ja sateli hiukan.
Pidin myös pienen tauon vielä Capilla N.S. de Las Nuevan levähdyspaikalla. Kaunis paikka muuten, mutta lähtiessäni huomasin, että puu oli kylvänyt pieniä vihreitä matoja repulleni ja päälleni. Paikalla pyöri myös pikkupoikia, jotka olivat hiukan epäilyttäviä. Tosi pian siihen ilmestyi paikallisia aikuisia, jotka varoittivat minua pitämään tavaroitani tarkasti silmällä. Paikalliset ovat tosi ystävällisiä ja avuliaita. Edellisenä päivänä ehdin kulkea kymmenen metriä väärää tietä, kun minut jo pikaisesti käännytettiin oikealle tielle.
Logronoa lähestyttäessä tie muuttui asfaltiksi ja minä vaihdoin lenkkarit jalkaani. Hetken kuluttua seuraani lyöttäytyi myös saksalainen nainen. Hänen kanssaan olikin sitten mukava kulkea ja jutustella loppumatka. Logronossa majottauduin keskustan Municipal albergueen. Paikka oli ihan kiva ja toimiva. Matkaa päivälle kertyi n. 28,6 kilometriä.
Nyt jo huomasin ettei saapuminen näihin isompiin kaupunkeihin ollut aina niin mukava. Logronon vanha kaupunki tosin oli kaunis niin kuin vanhat kaupungit yleensä. Päivälliselle iskeydyin kanadalais-irtlantilais-jenkki porukan seurueeseen. Löysimme kivan ravintolan, jossa oli paljon paikallisia. Tarjoilija oli aivan hulvaton ja heitti vitsin toisensa perään. Ruoka oli hyvää, mutta edelleenkin minua harmittaa kun otin jälkiruuaksi jäätelöä, joka oli kaupan muovikipossa. Osa tilasi kakkua, joka oli itse tehtyä hyytelö/juustokakku tyylistä ja kuulemma todella hyvää.
Aamulla taas reippaana matkaan ja ensimmäinen pysähdys oli aamuhämärissä Irachessa, jossa on lähde josta saa sekä vettä että viiniä. Toki sitä viiniä nyt piti maistaa juomapullon korkillinen, kun muuta kippoa ei ollut. No lopun päivää vesikin sitten maistui viiniltä. Ihana kuitenkin tämä paikallisten anteliaisuus.
Irachen luostarikin näytti kauniilta aamun sinessä. Irachen jälkeen alkoi kipuaminen kohti Villamayor de Monjardinia ja kuinkas sattuikaan niin päässä soi Over the hills and the far away. Tämä biisi pisti puhtia askeliin ja taisin tanssahdellakin välillä.
Azquetassa pysähdyin hetkeksi lepuuttamaan hartioitani ja jalkojani. Siellä sain heti seurakseni pari kissakaveria.
Villamayorissa pidin pidemmän tauon kolmen tunnin kulkemisen jälkeen. Villamayorista olikin sitten 11 kilsan "tietön "taival kohti Los Arcosia.
Tänään oli ensimmäinen päivä, kun aloin pohtia kuinka paljon oikein jaksan kävellä ja salliiko moraalini bussin käyttöä. Ajatus 30 kilometrin päivämatkoista ei oikein houkuttanut.
Villamayorin ja Los Arcosin välillä ei tosissaan pitänyt olla juuri mitään, joten oli todellinen yllätys kun jossain puolenvälin paikkeilla ilmestyi tällainen pop-up baari. Kyllä mehujää vaan maistui hyvältä siinä lämmössä. Paikalla pauhaava discomusa tosin pisti vähän hymyilyttämään.
Kaikenlaisia vaelluskumppaneita meille sattui matkan varrella, kuten vuohia. Los Arcosissa olin jo yhden aikaan ja söin lounaan. Mietin mitä teen jäänkö vai jatkanko Sansoliin, joka vaikutti tosi pieneltä paikalta. Pitkän harkinnan jälkeen päätin jäädä ja vastoin intuitiotani seurasin Etelä-Korealaista ryhmää läheiseen Isaac Santiago albergueen. Pitäisi vaan seurata omaa mieltään paikka oli makuutiloiltaan ahdas ja kylpytilatkin aika pienet. Piha tosin oli kaunis.
Iltapalaksi väsäsin Katin pyhiinvaeltaja pastan ja siihen kyytipojaksi San Miguelia. Kyllä maistui hyvältä ja mielikin piristyi. Illalla mietitytti kuinka mahdan jaksaa seuraavan päivän, mutta päätin suosista vaan valmistautua pidempään päivään. Ilmankin oli luvattu viilentyvän. Tänään kilometrejä kertyi 21.
Aamu oli taas kaunis. Lähdin liikkeelle varttia vaille seitsemän ja hetken aikaa saikin taas taivaltaa otsalampun valossa. Sieltä se aurinko taas nousi valaisemaan maailmaa ja antoi näytille upeaa väriloistoaan.
Alkumatka oli suht tasainen, mutta ennen Manerua oli jyrkkä mäki. Manerussa ei ollutkaan kahvilaa, mutta onneksi mukana oli banaani ja patukka. Niillä jaksoi taas jatkaa hetken matkaa.
Cirauqui oli myös jyrkän mäen päällä. Siellä poikkesin kahvilla ja tapasin englantia puhuvia tuttujani, jotka olivat ympäri maailmaa. He kulkivat yksinäään tai pienissä ryhmissä, mutta yöpyivät samoissa paikoissa. Sain heiltä vinkin mihin he ovat menossa, mutta lahjakkaasti sen unohdin.
Matkalla törmäsin ranskalaiseen mieheen, joka kyseli motiivejani tehdä pyhiinvaellus ja olenko katolinen. Kun sanoin etten ole, niin hän piti minulle luennon katolisuudesta ja oikeasta pyhiinvaelluksesta. Tämä hämmensi minua niin, että istahdin pienen hautausmaan kupeeseen pohtimaan, mikä on oikein ja onko yhtä oikeaa tapaa tehdä pyhiinvaellus? Onko meistä yksi parempi toista? Oma lopputulemani oli, että kukin kulkee tavallaan.
Aurinko paistoi ja ilma oli iltapäivällä tosi lämmin. Kunnioitan todella kesällä vaeltajia, koska minulle nämäkin lämmöt olivat välillä tuskaisia. Selkeästi aamulla kulkeminen on kepeää, kun taas iltapäivällä alkaa väsymys iskeä ja taukoja tarvii reippaasti enemmän. Minulle jo pienikin tauko toi piristystä.
Lorcassa pidin vähän pidemmän tauon ja nautiskelin leivästä ja appelsiinimehusta. Yksi ihana asia oli, että melkein joka kahvilasta sai vastapuristettua appelsiinimehua. Se piristi niin mieltä kuin kehoakin.
Villatuertasta eteenpäin levähdin jokaisella mahdollisella paikalla. Tuntui ettei Estella ilmaannu lainkaan. Vaikken uskonnollinen olekaan päässäni soi virsi Päivä vain ja hetki kerrallansa tai lähinnä tuo alku. Muita sanoja en muistanut. Mutta niin kuin muutkin sisäisessä jukeboxissani soineet laulut tämä sopi hyvin tilanteeseen.
Estellassa päätin jatkaa kaupungin toiselle laidalle Ayeguin albergueen. Kilometrejä kertyi päivään reilu 23. Loppumatka oli yhtä puurtamista ja välillä meinasi usko perille pääsyyn loppua. No löytyihän se albergue lopulta ja itku meinasi tulla silmään, kun alberguen isäntä vielä kantoi laukkuni sängyn viereen. Paikka oli ihan perussiisti ja oli luksusta, kun suurin osa peteistä oli perussänkyjä. Toki muutama kerrossänkykin löytyi. Illalla lähdin vielä kävelylle ja kävin hakemassa Lidlstä täydennystä eväisiin. Alberguen kanttiinissa kävin syömässä päivällisen, joka salaatteineen, pihveine ja ranskalaisineen oli aika perussettiä.
Heräsin aamulla kuudelta, mutta tavarat olivat niin sekaisin ja minä yläpetillä, että pimeässä tuhtaamiseen meni aikaa. Söin edellisenä päivänä ostamani leivän ja automaatista kahvin aamupalaksi. Liikkeelle pääsin ennen puoli kahdeksaa. Taivas oli kirkas ja värit upeat jo aamuhämärässä.
Tänä aamuna oli juuri oikea aika ihailla auringon nousua. Taivas oli upean värinen ja satuin vielä juuri sopivaan aikaan peltoaukealle.
Kaiken kaikkiaan matkallani nautein aamuista eniten. Ehkä olen muutenkin aamuihminen. Aamuisin kuitenkin kaikki tuntui kauniimmalta. Värit, äänet ja hajut olivat selkeämpiä. Niin kuin tämäkin pieni lampi matkan varrella. Kuinka kaunis se olikaan auringon luodessa siihen ensisäteitään ja udun noustessa sen pinnalta. Kuin satumaassa.
Ei siis ihmekään, että näitä maisemia katsellessa sisäinen jukeboxini päätti valita päähän soimaan Somewhere over the rainbow. Tiedossa oli nousu Alto de Perdonille, joten pidin lepotauon Zariquieguissa.
Matka huipulle otettiin taas pala kerrallaan. Mutta joka lepohetkeen sai energiaa ihailemalla upeita maisemia jotka avautuivat rinteestä. Jopa tuulimyllyt vuorten rinteillä hehkuivat valkoisuuttaan vasten sinistä taivasta.
Huipulla oli pyhiinvaeltajien muistomerkki ja tietysti paljon ihmisiä. Kuitenkin siellä oli jonkinlainen rauha. Istuin alas ja evästin hiukan. Juttelin miehen kanssa, joka oli tänä vuonna jo toista kertaa täällä. Ei tekemässä koko matkaa, mutta palasen. Sanoi, että hänestä tuntui että edellisellä kerralla oli vain suorittanut alun ja halusi siksi tehdä sen uudelleen yksin. Kuin pisteeksi i:n päälle viisi kotkaa teki vielä näyttävän ohiliidon.
Siitä alkoikin sitten jyrkkä ja kivinen alamäki kohti Utergaa. Täytyy kyllä sanoa, että yksi asia minkä koin todella tarpeelliseksi tällä reissulla olivat sauvat. Ne helpottivat niin paljon kulkemista niin ylä- kuin alamäissäkin ja ihan tasaisellakin.
Utergassa nautin sitten espressosta, leivän jämistäni ja tästä ihanasta omenapiirakasta. Paikallisista leivonnaisista löytyy todella herkkuja sekä makeista että suolaisista.
Loppumatka oli yllättävän raskas, vaikka olikin aika tasaista. Liekö syynä ollut kuumuus tai aamupäivän mäen ylityskö vienyt voimat. Kilometrejä päivään kun kertyi vain 19.
Saavuin Puenta la Reinaan jo kahden maissa. Jäin yöksi Pardes Reparadoresin luostarin albergueen. Paikka oli kaikin puolin mukava ja rauhaisa. Tuttujakin siellä oli brasilialaiset naiset ja italialainen ja yhdysvaltalainen mies jotka olivat jo eka päivältä tuttuja samoin kuin filippiiniläis/italialainen parivaljakko. Nettiinkin pääsin taas ja liikutuin kaikista ihanista kommenteista ja kannustuksista joita olin saanut.
Kävin kaupungilla hiukan kiertelemässä ja hain kaupasta taas valmissalaatin, tomaattia ja oliiveja iltaruuaksi. Banaanit ja pähkinät kuuluivat repun vakiovarustukseen. Ne toimivat niin aamupalana kuin välipalana matkassa. Mukana kulki myös usein purkki tonnikalaa. Kaupunki oli mukava ja ilta sujui rauhallisesti.
Aamu alkoi jo sarastaa, kun lähdin liikkeelle Zubirista puoli kahdeksan maissa. Söin alberguessa aamiaisen johon kuului kahvia, pala paahdettua leipää voin ja marmeladin kanssa, tuoremehua ja pala kakkua. Tämän takia useimmiten söin aamiaiseni kahvilassa tai baarissa, missä sai tilattua hiukan tukevamman aamiaisen esim. voileivän tai tortillan (munakkaan). Moni toki jaksoi hyvin matkata suklaacroissant aamiaisillakin.
Aamu oli aika viileä. Hanskat olisivat olleet tarpeen, mutta ne oli pakattu repun pohjimmaiseksi. Aamut olivat usein jänniä, kun lähdin liikkeelle oli vielä kohtuu lämmin, mutta lämpötila putosi, kun aurinko nousi. Tänäkin aamuna sain nauttia kauniista maisemista. Laitumilla vaeltavista eläimistä ja kylien lähellä kukkojen kiekunasta. Aamuhämärän kukon kiekuna on jäänyt minulle mieleen hyvin voimakkaasti.
Päivän matka kuljettiin paljolti Rio Argan molemmin puolin. Välillä jopa ihan rannalla. Matkalla oli monia muistomerkkejä/ kuvia. Ihmiset olivat jättäneet surunsa tänne. Useinhan pyhiinvaellukselle lähtevällä on joku asia, jota hän sinne lähtee ratkomaan tai jättämään.
Aamulla kuljin yhtä hyömyä ilman isompia taukoja Zurianiin saakka. Siinä sillan kupeessa oli kiva kahvila, johon pysähdyin kahville. Tuttuja kasvojakin alkoi jo olla ja Buen Camino tervehdys tuli jo automaattisesti, kun näki muita pyhiinvaeltajia. Toki kaikkia vastaantulijoita tuli tervehdittyä.
Zurianin jälkeen oli taas muutamia kivoja nousuja, mutta toki myöskin maisemat olivat sen mukaisia. Pientä polkua pitkin oli kiva kulkea. Matkalla pohdin, kuinka täälläkin osalla ihmisistä tuntui olevan kova kiire. Päämäärä tuntui olevan tärkeämpi kuin matka. Toki tämä oli taas vaan tulkintaani. Itse pysähtelin, katselin, kuuntelin ja haistelin. Yritin tallentaa kaikilla aisteillani matkan kulkua. Esim. auringonnousut olisivat jääneet vallan näkemättä ilman pysähtelyä, koska aurinko nousi salavihkaisesti selän takaa.
Loppu matkasta tuli vastaan ensimmäinen oikea kaupunki Pamplona. Sekä kaupunkiin tulo että lähtö tuntuivat puuduttavilta, kun oli saanut nauttia kauniista luonnosta. Otin tavoitteeksi saada mahdollisimman monen ihmisen hymyilemään hymyilemällä heille ja tervehtimällä. Pikkukylissä tämä oli normaalia, mutta isossa kaupungissa selvästi ei niinkään ja oli ihana nähdä kun ihmiset ensin hiukan hämmentyivät ja sitten sulivat hymyyn ja tervehtivät.
Pamplona oli kaunis kaupunki, vaikka kuljinkin sen läpi aika vauhdilla. Kävin katedraalissa ja ostin leipää ja makkaraa, jotka söin aukiolla penkillä istuskellen ja ihmisvilinää ihmetellen. Koko päivän päässäni oli soinut Happy. Tämä on minulle niin hyvää mieltä ja energiaa tuova biisi, että välillä vaikeina hetkinä kaivoin sitä avuksi tuolta muistin syövereistä.
Olin päättänyt, että jatkan matkaani vielä Pamplonasta Cizur Menoriin. Ilma oli aika kuuma ja kokonaismatkaa päivälle tuli yli 26 kilometriä. Viimeiset kilometrit olivat aika raskaita. Perille päästyäni olin tosi väsynyt.
Perillä kipusin kylän "huipulle" saakka ja majottauduin albergue Roncaliin. Paikka oli kiva. Pesin hiukan nyrkkipyykkiä ja kävin kahden brasilialaisnaisen kanssa kaupassa hakemassa syötävää. Pastasalaattia ja leipää ja aamuksikin hiukan evästä. Loppu illan olinkin melko epäsosiaalinen ja vietin omissa oloissani makuusalissa. Ei vaan huvittanut hakeutua ihmisten seuraan. Olinhan muutenkin melko yksinäinen susi tuolla reissussa. Se tuntui jotenkin vaan hyvältä.
