Matka Santiago de Compostelaan: Yksin muttei yksinäinen

Olen taittanut nyt matkaa Santiago de Compostelaan 28 päivää yksinäni. Kävellyt olen pääosin yksin muutamaa lyhyttä hetkeä lukuunottamatta, myöskin muun osan ajasta olen viettänyt suurimmaksi osaksi yksikseni. Toki ihmisiä ympärilläni on miltei koko ajan ja yksinäiseksi en ole tuntenut oloani hetkeäkään. Tiedän että aina löytyy ihmisiä joiden kanssa voi jutella tai että voi olla yhteydessä kotipuoleen. Olen itse valinnut olla omissa oloissani, omien ajatusteni kanssa. Silti olen matkan varrella tutustunut aivan ihaniin ihmisiin, kuten nytkin lähelläni istuskelevaan australialais pariskuntaan tai tänään kävelytauoilla mahtavaan saksalaistyttöön. Olemme kuin yhtä perhettä. Aina ei tarvitse sanoa tai puhua mitään. Toisen läsnäolo riittää. Joidenkin kanssa juttua tulee niin kuin olisi aina tunnettu.

Olen myös huomannut, ettei minulla ole kauheasti ollut tarvetta keskustella kenenkään kanssa. Tervehtiminen riittää. Toki sitä on tullut varmaan täytettyä kommunikoinnin tarpeensa täällä blogissa ja facebookissa. Mielenkiintoista nähdä, mitä käy kun palaan takaisin kotiin.

Matka Santiago de Compostelaan: Mäkiä, myrskyä ja eläinystäviä

Aina asiat eivät mene ihan niinkuin suunnittelee, mutta kai kaikella on tarkoituksensa. Lähdin eilen aamulla intoa puhkuen valloittamaan aasin surmaajaa eli O'Cebreiroon johtavaa jyrkkää mäkeä. Vettä satoi, mutta uskoin silti, että voin ihailla maisemia ja jaksan Fonfriaan saakka. No sain hetken ihailla maisemia, miltei rinteen yläosassa, kun sade taukosi ja sumu hälveni. Olin kuitenkin jo aivan märkä. Housut olivat ainoat, jotka eivät päästäneet vielä vettä läpi. O'Cebreirossa söin ja kuivattelin hetken. Olin aivan puhki mäestä, mutta matkan jatko ei näyttänyt niin pahalta.  No ihan riittävästi ylämäkeä siinäkin ja kun ilma vielä yltyi myrskyksi ja vettä satoi vaakasuoraan ja olin alushousuja myöten märkä katsoin parhaimmaksi hakea yösijaa Hospital de la Condesasta.  Ihan mukava albergue. Toki kun kaksikymmentä ihmistä yrittää kuivattaa vaatteitaan yhdessä huoneessa, se aiheuttaa hiukan kosteahkon tunnelman. Haju oli kuin uitetussa koirassa. Illalla en kyennyt edes ajattelemaan lähtemistä syömään eli toisin sanoen kulkemaan paria sataa metriä sateessa. Ateria koostui sitten repusta löytyneestä tonnikalatahnasta, mehusta ja manteleista. Pastaakin olisi ollut, mutta alberguen hienossa keittiössä ei ollut ruuanlaittovälineitä.

Aamulla vetkutin lähtöni kasiin, kun kuulin että ravintola olisi siihen aikaan auki. Ei ollut, joten jatkoin matkaa manteleiden voimalla. Energiat alkoivat olemaan taas aika vähissä etenkin kun noustiin kohti Alto de Poloa. Ilma oli onneksi hyvä, mitä nyt tuulinen.  Pysähtelin vähän väliä ja maatalojen kohdilla sain muutamaankin otteeseen talon koiran seurakseni. Yleensä susikoiran. Onneksi en juurikaan pelkää koiria. Olivat meinaan suurin osa hyvin hellyydenkipeitä ja leikkisiä ja koittivat kovasti paimentaa minua tienviereen. Kyllä se hiukan jänskätti kun tuon kokoluokan outo koira nyffii hiasta. Juuri ennen huippua minua vastaan tuli oranssi kissanpentu kovasti miukuen. Pysähdyin ja jutustelin sille ja ei aikaakaan, kun se kiipesi punttia pitkin hartioilleni. Hyvin täällä ilmeisesti eläimiä pidetään, kun ovat vieraitakin kohtaan niin ystävällisiä.

Tänään sain sitten nauttia kirkkaasta ilmasta ja upeista maisemista. Tuuli nyt puhalsi niin, että paikoitellen meinasi viedä mukanaan. Päätin kulkea tänään lyhemmän päivän ja jäädä Triacastelaan. Jatkan sitten huomenna uusin voimin ja unohdan extra päiväni Santiagossa. Tänään katselin säätiedotuksia ja näyttää että saan nauttia vielä viikon yli 20 asteen päivistä ennen kun palaan pohjolan viileyteen.

Matka Santiago de Compostelaan: Nöyryyttä, irtipäästämistä ja itsensä hellimistä

Eilisen aamun ohjelmassa oli kiipeäminen pyhiinvaelluksen korkeimmalle kohdalle rautaristille, jonne on tapana viedä myös kivi ja sen mukana jättää surunsa tai muuten irtipäästettävät asiat. Aamulla lähdin liikkeelle Rabanalista, josta nousua oli enää 350 metriä noin seitsemän kilsan matkalla. Heti alusta alkaen tuntui siltä, että jalat eivät kuljeta ja kroppa ei jaksa. Liekö raskas taakka kannettavaksi ristille tai edellis illan turhan kevyt syöminen  ja banaani aamiaiseksi, se seitsemän kilometriä olivat tämän reissun raskaimpia. Onneksi oli matkassa pientä purtavaa niin pääsin ylös pitäen lukuisia taukoja. Porukkaa vaan painoi ohi. No nuo ylämäet eivät koko aikana ole olleet vahvuuksiani, joten taidan nöyrtyä niiden edessä ja koittaa selvitä vain pakollisista.

Rautaristille vein kiven, jonka poimin Haltin rinteeltä. Ihailin kiveä siellä rinteellä, mutta pohdin samalla onkohan liian iso kannettavaksi. Otin kuitenkin mukaan. Kotona vasta tajusin, että tämähän on täydellinen kivi kuvaamaan irtipäästämistä. Joskus kun täytyy asioista tai ihmisistä päästää irti vaikka se juuri sillä hetkellä hyvältä tuntuisikaan. 

Loppumatka rautaristiltä eteenpäin sujuikin sitten kevyesti ja aurinkokin pilkahteli sumun jälkeen. Alkuperäiseen tavoitepaikkaani en jaksanut kuitenkaan taivaltaa, vaan jäin edelliseen kylään. Tänään sitten kirein tämän matkan kiinni. Matka oli suurimmaksi osaksi asfalttia, joka nyt tuntuu jaloissa. Loppumatkasta alkoi mielessäni kiertää ajatus prinsessapäivästä ja kun vielä sopivasti matkalle tuli mukavan tuntuisen hotellin mainoksia suuntasin sinne. Tämä olikin sitten aivan täydellinen hotelli isoine huoneineen ja kylppäreineen. Suorastaan luksusta. Tässä on hyvä lepuuttaa ja hoidella kipeytyneitä lihaksia. Mitens se oli, sitä saa mitä tilaa.

Matka Santiago de Compostelaan: Satunnaisia kohtaamisia ja lähuimmäisenrakkautta

Olen Astorgassa. Ensimmäiset jyrkemmät ylämäet tasaisen jälkeen ja pohkeet huutaa taas hoosiannaa. Huomenna alkaa kovemmat nousut, mutta niistähän selvitään.

Eilen ja tänään mielessäni on kovasti pyörinyt rakkaus. Kuinka tärkeää on lähimmäistensä rakastaminen ja kuinka monin tavoin sen voi osoittaa. Matkan varrella niin maisemat kuin ilmapiirikin on muuttunut. Viime päivinä on selvemmin taas ollut esillä ihmisten sydämellisyys.

Eilen kuljin tienviertä läpi pienen kylän. Laatikossa ikkunalaudalla oli hedelmiä ja naposteltavia ja lappu että pyhiinvaeltajat voivat ottaa. Meinasin kulkea ohi, mutta paikalle tuli vanha mies,joka selitti minulle kovasti espanjaksi. Sitten hän latasi käteeni luumuja, tomaatin ja hiukan naksuja. Halasi vielä päälle päätteeksi ja antoi pusut poskille kuin siunaukseksi matkaan. 

Kun saavuin albergue Vieiraan vastaanotto oli mitä lämpimin, vaikka taaskaan yhteistä kieltä ei kunnolla ollut. Isäntäväen hymystä ja eleistä tiesit olevasi tervetullut. Illallisen nautimme yhdessä pyhiinvaeltaja porukalla. Ranskaa ja englantia sujuvasti sekaisin, mutta kaikki lämpimässä yhteisymmärryksessä kysellen toisten kuulumisia ja ojennellen ruokaa. Kuin yhtä perhettä me oudot keskenään. Aamulla lähtiessäni paikan emäntä lykkäsi vielä mukaani kassillisen hedelmiä ja toivotti hyvää matkaa.

Tänään koitin hiukan antaa takaisin lähimmäisenrakkautta antaen polun varrella olleelle naiselle laastaria, kun oli saanut rakon jalkaansa. Toivon että pystyn antamaan takaisin edes puolet siitä rakkaudesta, arvostuksesta, kannustuksesta, mitä olen matkallani saanut niin täällä kuin kotoa läheisiltä. Olen niin kiitollinen ja onnellinen tästä. Rakastakaa lähimmäistänne, vaikka pienillä teoilla. 

Matka Santiago de Compostelaan: Mikä on huijausta?

Matka on jo jatkunut Mansilla de las Mulasiin ja huomenna matkataan taas eteenpäin. Huijaaminen on ollut mietteissäni viime päivinä paljon. Kun otin bussin Burgosiin, minulle sanottiin, että huijasin. Kun vietin prinsessayön (yön yhden hengen huoneessa), minulle sanottiin, että huijasin. Sitä minä en tiedä lasketaanko reppujen kuljetuspalvelu huijaukseksi. Sitä minä en ole vielä kokeillut, mutta aika moni käyttää. Olen siis melkomoinen huijari ja huomenna aion huijata lisää ja ottaa bussin ainakin Leoniin. Näin saan hiukan lepoa ja mahdollisen lisäpäivän Santiagoon. Olen miettinyt ketä mahdan huijata. Nämä päätökseni, kun eivät vaikuta mitenkään kehenkään muuhun kuin minuun. No huijaanko siis itseäni? Olen lähtenyt matkaan hyvin joustavin periaattein, jo silloin pitäen mahdollisena bussi ja prinsessayö vaihtoehtoja. Olen myös alkumatkasta käynyt arvokeskustelun itseni kanssa, mikä on oikein, mikä väärin ja mikä minulle hyväksi.

Joitakin ohjaa hyvin vahvat uskomukset siitä minkälainen on oikea Camino ja he ovat hämillään, kun jotkut huijaavat, etenkin ilman mitään painavaa fyysista estettä kävelylle. Tämä on kuitenkin minun caminoni ja teen siitä itselleni sopivan. Niin toivottavasti tekee jokainen caminolainen. Matkaystäväni brasilialaisen Marian kanssa motoksemme on tullut "Emme ole täällä kärsimässä, vaan nauttimassa". Toki tiedän myös niitä matkatovereita, joille kärsimys on juttu. Sitä kautta he uskovat voimaantuvansa ja kirkastavansa ajatuksensa. Jokainen tekee siis matkan tavallaan ja omiin tavoitteisiinsa pohjaten. Itse haluan kirkastaa ajatuksiani ja kasvaa ihmisenä. Onnistunko siinä sen aika näyttää.

Matka Satiago de Compostelaan: Puolimatka

Niin vaan sitä ollaan puolet matkasta taitettu. Miten siinä näin kävi? Juurihan aloin taivalluksen. Aika on mennyt todella äkkiä. Paljon on tapahtunut, vaikka toisaalta jokainen päivä on toisensa kaltainen. Herään, pakkaan, kävelen, saavun majapaikkaan, käyn suihkussa, pesen pyykit, huilaan, syön/ katselen paikkoja...

Nyt istun alberguen aulassa posket hehkuen tämän päivän tuulesta ja päivällisellä juodusta viinilasillisesta. Olo on raukea. Menen valmistelemaan repun huomiseksi ja sitten nukkumaan.

Matka Santiago de Compostelaan: Mesetan reunamilla

Täällä sitä ollaan mesetan reunamilla pienessä kylässä nimeltä Hornillos del Camino. Eilen pitkällisen pohdinnan jälkeen tein itselleni helpotuksen aikataulun suhteen ja matkasin bussilla kolmisenkymmentä kilometriä Burgosiin. Oli mielenkiintoista nähdä ihmisten erilaisia suhtautumisia bussin ottoon. Osan mielestä se on huijaamista ja osan mielestä ihan ok. Jokainen tekee kuitenkin oman näköistä matkaansa ja päättää miten niihin omiin tavoiteisiinsa pääsee. Itsellä tämä poisti stressiä yli 30 kilsan päivämatkoista ja nyt voin mennä aikalailla fiilispohjalla. Reilu kakskytä kilsaa tuntuu vielä ihan hyvältä. Etenkin kun niistä yleensä puolet tulee taivallettua aamun viileydessä.

Mielenkiintoista nähdä, miltä tamän tasaisen ylängön taivaltaminen tuntuu kaikkien mäkien jälkeen. Sitä olisi nyt edessä pari sataa kilometriä. Keli on tähän saakka ainakin suosinut. Päivällä jopa hiukan liiankin kuumaa.

Tämä yhteisasuminenkaan ei ole vielä alkanut jurppimaan. Nyt meitä on samassa huoneessa kymmenen, jonka lasken jo suht rauhaisaksi. Toki on öitä jolloin huonekumppanin kuorsaus tai piereskely pitää hereillä tai kaupungilla on bileet, kuten eilen Burgosissa. Mutta kun menee nukkumaan usein yhdeksän jälkeen ja herää kuudelta ja siihen päälle ottaa vielä päikkärit, niin eiköhän unentarve tule tyydytettyä. Suihku ja WC tilojakin on yleensä ihan riittävästi. Toki aamuisin olen aikaisimpia herääjiä, niin ei ole tarvinnut juurikaan jonotella.